Homoateistiorja

Orjat, homot ja ateistit ovat mielenkiintoisia verrattavia vähemmistöryhmiä: kuka tahansa voi olla homo, joutua orjaksi tai päättää alkaa ateistiksi. Ryhmiin voi siis samaistua helposti.

Ennen paria viime vuosisataa orjuus on ollut normaalia ja hyväksyttyä eikä sympatiaa riistetyille paljoa tippunut. Samoin homous on monissa maissa tullut jossain määrin suvaituksi viimeisen vuosisadan aikana. Ateistia (tai laajemmin uskonnotonta) saa kuitenkin retorisesti parjata ja sortaa enemmistön toimesta, joissain maissa seurauksena ateismista on kuolemantuomio, Suomessa epätasa-arvoinen kohtelu mm. valtion ja kuntien toimesta.

Uskonnon rooli näiden kolmen vähemmistön kohtelun historiassa on mielenkiintoinen.

Orjuuden vastustamisen aatepohja on valistuksen tuotosta, mutta myös monet liberaalit kristityt tukivat orjien vapautusta. Kuitenkin uskonnot ovat vuosituhansia hyväksyneet ja tukeneet eriarvoisuutta (ml. orjuutta) mm. luvaten nöyrille ja osaansa alistuville palkkion seuraavassa maailmassa. Vasta Ranskan vallankumous ja valistus aloitti ihmisyyden erilaisuuden kunnioituksen voittokulun.

Homous on ollut normaalia mm. antiikin aikana ja vasta Rooman valtakunnan kääntyessä kristinuskoon on siitä tullut rangaistavaa. Kristityssä Roomassa homoja poltettiin ja tapettiin miekalla. Homojen oikeudet ovat parantuneet merkittävästi vasta viime vuosisadalla, erityisesti vapaissa demokratioissa. Kehityskulku on nähdäkseni seurausta Ranskan vallankumouksen liikkeelle laittamista liberalismin aalloista. Kuitenkin suuressa osassa maailmaa homous on edelleen laitonta, sairasta ja rangaistavaa kuolmentuomiolla. Merkittävä osa kritiikistä homoutta kohtaan tulee uskontojen taholta, mutta myös konservatiivisista (ala)kulttuureista. Hankalaa onkin erottaa uskontoa ja kulttuuria tässä yhteydessä.

Ateismi eli ihmisen valinta elää ilman ”jumalia” on vuosituhansia vanha käsite, joskin sekin sai uutta pohjaa Ranskan vallankumouksen kautta. Kuitenkin ateistit ovat vähiten hyväksytty vähemmistö näistä kolmesta. Ihminen voi verisesti vastustaa orjuutta ja kannattaa homojen oikeutta avioliittoon, mutta ateisteja hän ei ymmärrä tai halua asettaa samalle viivalle itsensä kanssa.

Osaksi tätä henkistä ilmapiiriä voi selittää uskontojen vahvalla henkisellä ja fyysisellä valta-asemalla. Mm. Suomessa kirkolla on kymmeniä tuhansia työntekijöitä ja miljardiomaisuus, Vapaa-ajattelijoilla yksi työntekijä. Varsinainen Daavid-Goljat-asetelma, vaikka uskonnottomia on Suomessa jo 19,2 % väestöstä eli neljä kertaa enemmän kuin ruotsinkielisiä. Ortodokseja on saman verran kuin islaminuskoisia eli noin 1% verran kutakin.

Ateismin pelkoon on monia muitakin syitä, kiinnitän erityisen huomion kuitenkin yhteen eli mielikuvien eroon. Orjat ovat heikkoja ja sorrettuja, samaten homot ovat julkisuudessa (myös tahtomattaan) brändäytyneet söpöiksi, pehmoisiksi, hieman avuttomiksi ja iloisiksi (gay) tanssahtelijoiksi, joita mm. pahat ja rumat persusedät tai ilkeät Luther-säätiöpapit sortavat. Näitä kahta ryhmää kohtaan on pääsääntöisesti helppo tuntea myötätuntoa ilman että kokee itseään uhatuksi.

Ateistit ovat keskimääräistä korkeammin kouluttettuja, paremmin toimeen tulevia ja älykkäämpiä eivätkä he siten sovi sorretun ja heikon vähemmistön rooliin. He edustavat myös muutosta totuttuihin tapoihin ja erilaisuutta. Imagonrakennus on myös kuvien sekä mielikuvien palvontaa vastustaville ateisteilla hieman hankalaa. Ateisteja ei myöskään yhdistä mikään ismi, maailmankuva tai poliittinen yhteisymmärrys. Ateisteiksi uskonnon valta-aseman alla itsensä tunnustavat ovat myös korostetusti itsenäisiä ajattelijoita. Kuten on sanottu: ”Ateistit ovat kuin kissoja, heitä on vaikea ajaa laumaeläinten tavoin yhteiseen suuntaan.”.

Todellisuudessa orjissa, homoissa ja ateisteissa on sekä söpöjä että inhottavia yksilöitä – tunteellisten mielikuvien ei tulisi ohjata haluamme tasavertaisuuteen.

Suoralla demokratialla uskottavuutta parlamenteille

“Gallupin mukaan 82 prosenttia kreikkalaisista ei luota maansa parlamenttiin. Suomen vastaava luku on 31 prosenttia.” (HS 12.11.2011.). Talouskriisin alla luottamuspula parlamenttiin voikin olla oikeutettua, mutta myös ongelmallista demokratian kannalta. Monien poliitikkkojen edesvastuuttomasti “huumorimielessä” tarjoilema diktatuuri tai valistunut yksinvaltius olisi katastrofaalinen valinta. Ainoa vastuullinen vaihtehto on lisätä demokratiaa.
Parlamentarismin syntyaikaan 1700-kuvun lopulla viestintä ja matkustaminen oli kallista ja hidasta. Näin edustajan valinta tekemään päätöksiä oli ainoa mahdollisuus demokratiaan. Nykyteknologian ansiosta useammat voisivat osallistua päätöksentekoon.
Suoremmassa demokratiassa kansalaiset voisivat äänestää vaikka jokaisessa eduskunnan äänestyksessä yhteensä vaikkapa 40 äänen edestä – loput 200 ääntä tulisivat edelleen istuvilta kansanedustajilta. Samanlainen järjestely olisi mahdollinen myös kunnallispolitiikassa. Näin kansalaisten politiikan tuntemus kasvaisi ja he sitoutuisivat paremmin valintoihin ja demokratiaan yleensä. Teknisesti tämä on halpa järjestää internetin ja esimerkiksi kuntakeskuksiin sijoitettavien sähköisten äänestysjärjestelmien kautta.
Kansalaiset kykenevät vähintään yhtä hyvin kuin kansanedustajat ymmärtämään monimutkaisia asioita ja tekemään vastuullisia päätöksiä. Demokratiassahan on pohjimmiltaan kyse päätösvallan ja -oikeuden antamisesta kansalaisille.