Olen anarkisti.

Mutta miten anarkisti voi asettua ehdolle edustuksellisen demokratian vaaleissa ja vaatia valtaa itselleen yli muiden? Kysymys ei ole helppo. Edustuksellinen demokratian on vain välivaihe matkalla suoraan demokratiaan ja anarkiaan, jossa jokaisen näkemyksellä on yhdenvertainen arvo.
Olen hyvä vaikuttamaan ihmisiin ja järjestelmiin myös sisältä, selittämään asioita ihmisille ja ajamaan muutosta. Sen vuoksi uskon panokseni olevan tehokas valittuna edustajana. Lupaa olla kahmimatta valtaa kuten muut ja tarjoavani läpinäkyvyyttä ja avoimuutta omiin sekä muiden valittujen edustajien toimintaan. Yritän aikaansaada tarvittavia demokratian parannuksia.
On jotenkin absurdia, että minun ehdokkaana pitäisi tietää vastaus jokaiseen kysymykseen ja tietää kaikki kaupungin toiminnasta. Enkö voisi luottaa ja eikö minun ennemmin tulisi luottaa ympärilläni oleviin ihmisiin, verkostoihin ja yleisöön laajasti? Huolehtia käydyn keskustelun laadukkuudesta, tuoda esiin näkemyksiä omasta arvopohjastani ja yhdessä päätyä parhaaseen ratkaisuun?
Tiedän toki monia asioita ja selvitän kokoa ajan lisää, mutta päätöksenteon tulee perustua arvoihin eikä ns. “asiantuntijuuteen”. Tämän retorisen savuverhon takana oikeiston ja EK:n pukumiehet tekevät omia etujaan edistäviä poliittisia tekoja eli ns. “teknisiä välttämättömyyksiä”, jotka eivät missään tapauksessa ole “ideologisia”. Roskaa, nämä pukumiehet pitää pysäyttää ja minua äänestämällä teet yhden poliittisen teon siihen hyvään suuntaan.

Jungnerin puolustukseksi

Ärsyttää tällainen Iltalehdessä ollut kokoomukseen kallellaan olevan Tommi Parkkosen loanheittely Jungnerin päälle ilmeisesti juuri siksi, että hän yrittänyt luoda uudenlaista poliittista kulttuuria. Jungnerin haaste eli hierarkkisen, oligarkkisen ja byrokraattisen SDP:n uudistaminen ei ole helppoa ja Jungnerin avoin, innovatiivinen ja innostava lähestymismalli on ollut oikea.

Ja siihen, että SDP:n tai minkä tahansa muun puolueen koneisto toimisi yhtä tehokkaasti kuin Kokoomuksen vuosikymmeniä isolla rahalla ja ammattitaidolla rakennettu koneisto tarvitaan hieman enemmän kuin yksi kyvykäs puoluesihteeri. Esimerkiksi juuri sitä elinkeinoelämän antamaa fyrkkaa. Ja paljon.

Jungner myös kantaa poliittista vastuuta lähtemällä virastaan ja olemalla avoin epäonnistumisistaan. Hän edustaa juuri sitä uutta johtajuutta, joka monilta ylimielisiltä maan tapaan diilailevilta pukumiehiltä puuttuu. Mitä näitä Sture Fjädereita, Ilkka Kanervoita, Kyösti Kakkosia, Björn Wahlrooseja, Toivo Sukareita, Arto Merisaloja, Antti Herlinejä, Toivo Sukareita, Mikko Pukkisia jne., jotka kykenevät älyllisesti ja moraalisesti puhumaan vain “äidinmaidosta imetystä uskosta, siihen, että työnteko on itseisarvoista” ja että “työttömyys on vain henkilökohtaista laiskuutta, erityisesti nuorten osalta” sekä “ongelman” ratkaisuun sitten, että ihmiset valtion kepillä ohjataan yritysten riistettäväksi.

Toki työttömyys ja syrjäytyminen ovat vakavia ja hankalia ongelmia, ja juuri siksi toivoa sopisi faktoihin ja tutkimuksiin tukeutumista. Ratkaisu löytyykin sosialismista eli sosiaalijärjestelmän uusimisesta perustulon pohjalta, pysyvien työpaikkojen lisäämisestä sekä pahoinvoinnin vähentämisestä yhteiskunnan rahoilla. Ratkaisun rahoittamiseksi kokonaisveroastetta pitänee hieman nostaa, mutta pukumiehet eivät varmaan siitä oikein innostu, joten on helpompi vain syyttää nuoria, köyhiä ja syrjäytyneitä.

Oikeiston ja EK:n tavoitteiden edistämiseksi on syytä yrittää pitää sosialismia epätrendikkäänä ja epäsuosittuna, vaikka uusi nousu on jo alkanut.