Mytologiset satumaailmat Suvivirsi -keskustelussa

Moni puhuu Suvivirrestä erityisen suomalaisena kulttuurihistoriallisena piirteenä, vaikka se on alunperin joko ruotsalainen (“Den blomstertid nu kommer”) tai saksalainen. Suvivirsi on myös uudehko tulokas (1695) ja ajalta ennen keinotekoista kansallisvaltiovouhotusta kun Eurooppa ja Suomi olivat kansainvälisempiä kuin nykyisin. Jos puhutaan Suvivirrestä “erottamattomana osana suomalaista kulttuuriperinnettä” niin silloin ymmärretään suomalaisuus ja kulttuuri vaarallisen kapeasti sekä keinotekoisen irtonaisena maailman kulttuurihistoriasta.

Kulttuuri on vaikeasti määriteltävä ilmiö ja pitää sisällään ainakin tavat, kielet, talouden, tekniikan ja taiteet. Kulttuuri ei koskaan toimi missään “kansallisessa tyhjiössä”, vaan on erottamattomasti linkitetty maailman kulttuuriin. Perussuomalaisten taannoinen kulttuuriohjelma on hyvä esimerkki siitä, kuinka vaarallista ja keinotekoista on yrittää ahtaa kulttuuria puhtaasti kansalliseen muottiin. Olisikin henkisesti köyhää, jos käsityksemme taiteesta rajoittuisi ainoastaan kansallisromantiikan ajan Gallen-Kalleloihin tai Sibeliuksen musiikkin. Nämä kansallisromattiset teokset eivät olisi voineet syntyä missään “perussuomalaisessa” tyhjiössä, vaan ammentavat paljon tuon ajan eurooppalaisesta kulttuurista.

Tänä kansallisromanttisena aikana Lönnrot loi meille Kalevalan osoittamaan suomalaisen kansakunnan myyttistä ja ikuista luonnetta. Ennen Kalevalan kirjoittamista suomalaiset eivät tienneet mitään Sammosta, Väinämöisestä ja Kullervosta, vaan vasta 1800-luvun filosofisen muodin myötä rysähti Kalevala kulttuuriimme takaisin sisään.

Kristinuskon saapuminen Suomeen 1100-luvulla oli samanlainen ilmiö, josta sittemmin on tarkoituksella rakennettu myyttinen osa “aitoa suomalaisuutta” korvaamalla aiempia pakanajuhlia kristillisillä perinteillä ja esimerkiksi sekoittamalla Neitsyt Mariaa, Jeesusta ja Kalevalaa kansanrunoudessa.

Kalevala tuli siis Suomeen 1800-luvun puolessa välissä ja kristillisyys 1100-luvulla. Mielenkiintoista onkin verrata Kalevalaa ja kristillisyyttä. Kumpi on aidommin “suomalaista kulttuuria”? Jos jommasta kummasta pitäisi luopua, niin kumpi se olisi? Aika keinotekoista kummassakin tapauksessa – eikä ikuista kummassakaan.

Kristillisyyden ja Kalevalan lisäksi on myös myöhemmin syntyneitä myyttejä suomalaisuudesta: itsenäisyys ja Talvisota.

Itsenäistymissentrisessä historiankirjoituksessa vuosi 1917 on maaginen portti “oikeaan Suomeen” ja kaikkea aiempaa toimintaa yritetään sovittaa siihen tähtääväksi. Verinen sisällissota ja siellä tehdyt rikokset halutaan unohtaa. Aiemmin sotaa kutsuttiin jopa vapaussodaksi (!). Osaksi tästä syystä ”itsenäisyys” on Suomessa retorisesti toisteltu mantra ilman sisältöä.

Toinen sotaisa suomalainen myytti on vuoteen 1945 jatkunut Talvisota. Moni “Kiitos 1939-1945” paidassa leijonakorut kaulassa kulkevista “patriooteista” tuskin ymmärtää sotaan johtanutta poliittista kehitystä tai sodan yhteiskunnallista ja sosiaalista vaikutusta. Sen sijaan kyllä tiedetään mitkä rykmentit olivat Siiranmäellä, että Laguksen panssarit oli Marskin nyrkki, korpisoturit oli kovia jätkiä ja kuinka mottitaisteluja käydään. Mielenkiintoista nippelitietoa, mutta siihen se jääkin.

Kaikki yllä mainitut ilmiöt ilman laajempaa poliittista, historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ovat arvotonta, mytologista materiaalia, jolla ei voida suomalaista kulttuuriperintöä määritellä. Suvivirren puolustamisessa ei siis ole kyse kulttuuriperinteen vaalimisesta, vaan mytologisissa yksinkertaistetuissa satumaailmoissa (kristinusko, kalevala, talvisota, itsenäisyys) elämisestä.

Suvivirsi itsessään on erittäin pieni osa kulttuuria ja suvivirren uskonnottomaan versioon siirtyminen olisi sitäkin pienempi muutos. Suomalainen kulttuuriperintö muuttuu monessa muussa asiassa paljon voimallisemmin ja radikaalimmin, kuten onkin luontaista ja välttämätöntä kulttuurin kaltaiselle laajalle ilmiölle.

Eniten Suvivirttä osana “suomalaista kulttuurihistoriaa” puolustavat ne, jotka suomalaisuudesta tai kulttuurista vähiten ymmärtävät. Olisiko kansakunnan sivistämiseksi vapautettava uskonnon opetteluun käytetyt oppitunnit kulttuurin opiskeluun laajemmasta näkökulmasta, ilman rajoittavia ev.lut.-laseja?

(c) Pertti Jarla


Suvirsi, monen muun käytännön lisäksi, on uskonnon harjoittamista koulussa ja siten se eriarvoistaa tarpeettomasti. Uskonnon harjoittaminen ei ole viranomaisten tehtävä, vaan kaikkia kansalaisia tulee kohdella yhdenvertaisesti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s