Holhousyhteiskunta vai anarkia?

Kesätoimitukset ovat viime aikoina olleet vauhdissa ja innolla luoneet mielikuvaa Suomesta järjettömänä holhousyhteiskuntana, kuten esimerkiksi Stara. Vaikka tällaisen ”tissiwau” -roskajulkaisun kritisointi populismista ja faktojen puutteesta onkin tuskin vaivan arvoista niin pari pointtia aiheesta kuitenkin.

Jokaisella lailla on sekä hyviä ja huonoja vaikutuksia ja nämä pitäisi suhteuttaa. Myös aika muuttaa tilannetta. Eduskunta lakeja säätäessään tuottaa monia teknisiä arviointeja niiden vaikutuksista ja pyrkii toimimaan systemaattisen loogisesti. Arviointeja tulee osata käyttää tarkoituksenmukaisesti – ei niiden taakse raukkamaisesti piiloutuen, kuten esimerkiksi Anne Holmlund (kok.) yhdenvertaisen avioliittolain edessä.

Jos Suomen 1186 laista (ei sisällä asetuksia, säädöksiä tai direktiivejä) vain kymmenkunta aiheuttaa tällaisia ongelmia on tämä todella marginaalinen ongelma, ja voisi jopa väittää että lakeja kannattaisi säätää nykyistä enemmän ja niistä olisi varaa tehdä vieläkin tiukempia – ihmishenkien pelastamiseksi ja yhteisen hyvän tehostamiseksi. Trololololooo.

Hyvä ja tarpeellinen kritiikki jää usein puolitiehen ja syytetään jotain mystistä kasvotonta virkakoneistoa, jossa ”tehottomat virkamiehet” tai joku epämääräinen ”hallitus” tai ”eurobyrokraatit”puhdasta ilkeyttään hankaloittavat kansalaisten elämää. Kaikenlaiset tällaiset väittämät tulisi perustaa tarkemmin johonkin vahvistettuun tietoon, ei mielipiteisiin.

Järjestelmäkritiikki pitää viedä loppuun asti ja aloittaa aivan huipulta. Jos haluamme vapaamman yhteiskunnan pitää pohtia voimmeko lakkauttaa enemmän autoritäärisiä instituutioita, voimauttaa ja vapauttaa virkahenkilöitä toimimaan enemmän oman parhaan harkintansa mukaan ilman ja lisätä demokratiaa. Mehän emme sitten oikestaan tarvitse tasavallan presidenttejä, valtionkirkkoa tai virkamiesten virkavastuuta? Voisimme tehdä kansaäänestyksistä sitovia ja käyttää monia muita suoran demokratian keinoja yhteiselomme sujuvoittamiseksi. Ehkä myös eduskunnasta ja hallituksesta tulisi ajan myötä yhtä tarpeeton kuin presidentti-instituutiosta on jo nyt tullut?

Nuoren aktivistinaisen takia järjestetyssä mielenosoituksessa kaikesta huolimatta erittäin rauhallista

”Greenpeace-mielenosoituksessa ainakin 500 osallistujaa – ”Erittäin rauhallista”” HS 5.10.2013 13:42

”Erittäin rauhallista”…

Huomioiden nyt vaikkapa vain kiakkavierasjuhlan ja tämän saaman uutiskohtelun, onko meillä Suomessa nyt jokin ongelma mielenosoitusten eli tämän länsimaiseen demokraattiseen perinteeseen kuuluvan sanavapauden ilmaisumuodon kanssa?

Että onko mielenosoitus nyt lähtökohtaisesti väkivaltainen ihmisiä ja omaisuutta tuhoava tapahtuma, tai muutoin ainakin jotenkin ikävä ja tuomittava juttu? Vaikka nimenomaan pitäisi tuomita passivisimi, ei aktivismia. Miksei otsikoida ”500 000 jäi kotiin mielenosoituksesta ja päätti osaltaan antaa arktisen luonnon tuhoutua”?

Myöskin nimenomaan nuorten naisten ”aktivismia” tuntuu monien etenkin populaarissa oikeistoissa olevan vaikea hyväksyä. Liian monelle tämä tuntuu olevan sytyke heteroseksuaalisille tytöttelyille tai jopa väkivalta- ja raiskausfantasioille. Että jos se sitten omaa huonoa oloa jotenkin helpottaa kun löytää jonkun jota alistaa ja halveksia, jonkun ”syyllisen”. Bonuksena oman peniksen käyttö ajatusprosessissa.

Vaikeiden asioiden ja maailman monimutkaisuuden ahdistaessa keskitytäänkin sylkykuppien ja vihankohteiden etsimiseen, vaikka kyse on omasta kyvyttömyydestä ja henkisestä laiskuudesta nähdä vaivaa asian selvittämiseksi. ”Miksi elinkautinen ei ole elinkautinen?” ”Miksi Afrikasta kotoisin olevia ihmisiä asuu Suomessa” ”Miksei jokainen kansakunta hoida omia asioitaan?” ”Miksi ihmiset ovat työttömiä?” ”Miksi EU on olemassa?” ”Miksi kaikki on niin monimutkaista ja vaikeaa?” ”Miksi on köyhiä ja nälkäänäkeviä ja toisaalta todella rikkaita?”

”Miksi en ymmärrä?” Oikein vihaksi pistää.

Äänioikeus 14-vuotiaille

Eikö tunnu hyvältä ajatukselta? Mietipä vastapainona satunnaista otantaa 30-60 -vuotiaista. Ymmärtävätkö kaikki he mitä äänestäminen merkitsee? Eivät. Suhtauvatko he siihen tarvittavalla vakavuudella? Eivät. Onko tässä joukossa merkittävää eroa satunnaiseen otantaan 14-vuotiaisiin? Ei.

Nuoret tulevat elämään aikuisia pidempään yhteiskunnassamme, jolloin heillä on enemmän syytä vaikuttaa. Retorisesti voisi leikitellä ajatuksella jakaa äänimäärät tällä perusteella: 14-vuotiaalle 3 ääntä, 44-vuotiaalle 2 ääntä, 74-vuotiaalle 1 ääni jne..

Äänestäminen ei ole vahva vaikuttamiskeino edustuksellisessa demokratiassa. Tehokkaampia ovat poliitikan seuraaminen, puolueaktivismi, ehdokkuus ja päättäjänä toimiminen. Myös osallistuminen erilaisiin kansalaisjärjestöihin tai näkyminen uusissa sekä vanhoissa medioissa on tehokasta. Heikkoudestaan huolimatta äänioikeus antaisi nuorille mahdollisuuden puolustautua. Oli kyse sitten henkisestä holhouksesta alá vaikka Saulisedän niksipirkka-kamppis tai yhdenvertaisista työelämäoikeuksista.

Liian korkeasta äänestysikärajasta on myös muita näkyviä seurauksia päätöksenteossa. Esimerkiksi kansanedustajiemme keski-ikä on 49 vuotta ja ikärakenne muutenkin vinoutunut. Nuorten äänioikeus auttaisi korjaamaan tätä epätasapainoa paljon tehokkaammin kuin kiintiöt tai valistuskampanjat.

Meidän tulee mielessämme erottaa äänioikeus muista ikään sidotuista oikeuksista ja täysi-ikäisyydestä. Äänioikeuden ikäraja on myös jatkuvasti muuttunut eli vuonna 1906 rajana oli 25 vuotta, vuonna 1944 21 vuotta ja vuonna 1972 18 vuotta.

Demokratiaan kasvattaminen tulee nähdä jatkuvana kaarena. Lasten parlamentti eli 9-14 -vuotiaille suunnattu vaikuttamiskanava on hyvä esimerkki kuinka vaikuttaminen on luonnollista iästä riippumatta. Koulut voisivat tehokkaammin opettaa yhteiskunnallista vaikuttamista jos ne pääsevät tukemaan nuoria heidän ensimmäisissä äänestyksissään. Sosiaalisen kasvamisen puolesta nuoret kykenevät tekemään valintoja äänestämällä ja äänioikeus edelleen tukisi heidän kehittymistään.

Olen ollut partiossa 7-vuotiaasta lähtien ja jos siellä jotain olen oppinut nuorista niin sen, että heillä on valtava kyky ja potentiaali yllättää myönteisesti – jos heille annetaan mahdollisuus. Olen skeptisempi 40 v. pukusetien kyvystä myönteisiin yllätyksiin ja avauksiin, mutta uskon toki heihinkin.

Äänioikeus tukisi myös nuorten voimaannuttamista ja omistajuutta yhteiskunnasta. Se olisi käsin kosketeltava todistus kuulumisesta yhteisöömme – nykyisen erottavuuden tunteen sijaan. Mieleen tulee myös muutama muu ryhmä, joille lisääntynyt omistajuus ja voimaantuminen voisi tehdä hyvää.

Nuorten äänioikeuden kustannukset ovat olemattomat. Miksi ei?

Olen anarkisti.

Mutta miten anarkisti voi asettua ehdolle edustuksellisen demokratian vaaleissa ja vaatia valtaa itselleen yli muiden? Kysymys ei ole helppo. Edustuksellinen demokratian on vain välivaihe matkalla suoraan demokratiaan ja anarkiaan, jossa jokaisen näkemyksellä on yhdenvertainen arvo.
Olen hyvä vaikuttamaan ihmisiin ja järjestelmiin myös sisältä, selittämään asioita ihmisille ja ajamaan muutosta. Sen vuoksi uskon panokseni olevan tehokas valittuna edustajana. Lupaa olla kahmimatta valtaa kuten muut ja tarjoavani läpinäkyvyyttä ja avoimuutta omiin sekä muiden valittujen edustajien toimintaan. Yritän aikaansaada tarvittavia demokratian parannuksia.
On jotenkin absurdia, että minun ehdokkaana pitäisi tietää vastaus jokaiseen kysymykseen ja tietää kaikki kaupungin toiminnasta. Enkö voisi luottaa ja eikö minun ennemmin tulisi luottaa ympärilläni oleviin ihmisiin, verkostoihin ja yleisöön laajasti? Huolehtia käydyn keskustelun laadukkuudesta, tuoda esiin näkemyksiä omasta arvopohjastani ja yhdessä päätyä parhaaseen ratkaisuun?
Tiedän toki monia asioita ja selvitän kokoa ajan lisää, mutta päätöksenteon tulee perustua arvoihin eikä ns. “asiantuntijuuteen”. Tämän retorisen savuverhon takana oikeiston ja EK:n pukumiehet tekevät omia etujaan edistäviä poliittisia tekoja eli ns. “teknisiä välttämättömyyksiä”, jotka eivät missään tapauksessa ole “ideologisia”. Roskaa, nämä pukumiehet pitää pysäyttää ja minua äänestämällä teet yhden poliittisen teon siihen hyvään suuntaan.

Maailmanparannuksen haasteellisuudesta

Maailmanparannuksessa haasteellista on lopullisten tavoitteiden suuruus, epämääräisyys ja keskinäinen ristiriitaisuus. On monille epäselvää kuinka tavoitteisiin päästään ja silloinkin monet keinoista ovat ikäviä monien ihmisten kannalta.
Tämä maailman luonnollisesta monimutkaisuudesta johtuva epäselvyys on merkittävä syy oikeistolaisten ideologioiden, kuten fasismin, persuilun, nationalismin, nurkkakuntaisuuden, rasismin jne. suosioon: ihmiset kaipaavat selkeitä ratkaisuja selkeisiin ongelmiin ja osittain tietämättömyyttään päätyvät näihin onnettomiin ratkaisuihin. Ratkaisuksi auttaa sivistys ja erilaisuuteen tutustuminen.
Eikä se sen parempaa aina ole vasemmallakaan. Usein ollaan ”yleisesti hyviä ihmisiä”, mutta ei osata johtaa ja laskea tarpeeksi tehokkaita ja konkreettisia askelia parempiin maailmoihin.
Osittain tämä johtaa siihen, että ihmiset välttävät (luonnollisesti) ikäviä tilanteita, ihmisiä, kompromisseja eli käytännössä pysyvät esim. Suomessa poliittisten puolueiden ulkopuolella ja itkevät sieltä sitten kun asiat ovat huonosti eivätkä kuitenkaan ole valmiita uhraamaan omaa mukavuuttaan tehdäkseen jotain konkreettista ja tehokasta.

Lähidemokratia ei ratkaise kuntademokratian kehittämisen tarvetta

Kuntaliitoskeskustelussa nousee pinnalle hyvin tärkeä asia eli asukkaiden demokraattisten oikeuksien varmistaminen.
Edustuksellinen demokratia skaalautuu hyvin heikosti ihmisjoukon kasvaessa. Haittoina ovat byrokratian ja korruption kasvun tuoma tehottomuus. Myös harvainvallan vaara vaanii valintaan johtavien kampanjabudjettien kasvaessa. Esimerkkeinä voidaan mainita mm. USA:n, Venäjän ja Suomen kansanedustuslaitosten ja presidentti-instituutioiden tila.
Lähidemokratia on rajatuissa ja hyvin paikallisissa tarpeissa toimiva edustuksellisen demokratian muoto. Tehokasta lähidemokratiaa voidaan harjoittaa yhden kylän tai parin kaupunkikorttelin mittakaavassa. Lähidemokratia on oleellinen osa kaupunkien ja kuntien hallintoa ja sitä tulisi kehittää nykyistä vahvemmaksi ja toimivammaksi, jotta asukkailla on aito mahdollisuus vaikuttaa ja tuntea omistajuutta kotiseudustaan. Ratkaisuksi suurten kuntien hallintaan siitä ei ole.
Suorassa demokratiassa suuremmat asukkaat voivat lähi- ja edustuksellista demokratiaa tehokkaammin ja vähemmän korruptoituneesti päättää asioista. Tämä osallistuminen myös lisää vastuunottoa joka osaltaan pienentää yhteisen päätöksenteon tarvetta. Suorempaan demokratiaan voidaan siirtyä asteittain ja aluksi sillä voidaan täydentää edustuksellista demokratiaa.

Suora demokratia on lähidemokratiaa parempi kunnallisdemokratian kehittämisessä

Kuntien yhdistäminen on pk-seudulla takaa riittävän päätöksenteko- ja toimeenpanokoneiston yhteiselle metropolialueelle, lopettaa haitallisen kilpailun veronmaksajista ja antaa nykyistä tehokkaamman mahdollisuuden puuttua alueiden eriarvoistumiseen ja kurjistumiseen. Demokratian heikentyminen liitoksen seurauksena on kuitenkin hyvin aiheellinen huoli.

Lähidemokratia on “hajautetun kollektiivisen päätöksenteon järjestelmä” eli siinä on kyse “kansalaisten välittömistä mahdollisuuksista vaikuttaa jokapäiväistä elämäänsä koskettaviin hallinnon toimiin demokraattisen päätöksenteon kautta.”. Lähidemokratia rinnastetaan usein asukasosallistumiseen, mutta käytännössä “kunnissa lähidemokratia on useimmiten haluttu rajata epämuodollisiin, ei-institutionaalisiin toimintatapoihin, ja kunnanvaltuuston käyttämää yhteiskunnallista valtaa on varsin niukalti jaettu alemmille hierarkiatasoille.”. Kyse on siis sinällään arvokkaasta, mutta usein varsin rajatusta, pienimittaisesta ja paikallisesta vaikuttamisesta. Pahimmillaan lähidemokratia kuitenkin lisää tarpeettoman byrokraattisen lisätason ja epäselvyyttä vastuunjakoon sekä tehottomuutta hallintoon. Epäselvyys voi käytännössä etäännyttää kansalaista päätöksenteosta entisestään. Viimeksi tällaista kyseenalaista kaksitasoisuutta esitti Helsingin Vihreät.

Sen sijaan suoran demokratian avulla nykyistä tehotonta ja korruptioaltista edustuksellista järjestelmää voitaisiin kehittää parempaan suuntaan ja taata kansalaisten vaikuttamismahdollisuudet suuremmissakin kuntayksiköissä sekä valtakunnantasolla.

Mutta miksi kansalaisen sitten pitäisi jakaa demokraattisia oikeuksiaan nimenomaan häntä lähellä asuvien kanssa? Miksi juuri maantieteellinen alue olisi nykypäivänä järkevä demokraattinen yksikkö Pahimmillaan tällaisella mallilla luodaan vain tarpeetonta alueellista vastakkainasettelua ja kasvatetaan eriarvoistumista. Vai onko tarkoitus oikeistolaiseen henkeen kilpailla veronmaksajista ja siten aiheuttaa häviäjille kurjistumisen syöksykierre ja tarvetta valtion kohdennetuille tukitoimille? Kilpailu ei ole hyvä väline pysyvän hyvinvoinnin luomisessa.

Lisäksi alueellinen kaksitasoinen ”demokratia”järjestelmä antaisi monille populistisille puolueille mahdollisuuden rakentaa massiivista kenttäorganisaatiota veronmaksajien rahoilla ja tehdä politiikkaa keinotekoisella alueiden etujen vastakkainasettelulla. Tämäkään tuskin on Suomen etu.

Muut lähteet:
http://webcache.googleusercontent.com/search?q=cache:0iellPFN_0UJ:www.uta.fi/laitokset/yhdt/opetus/ymp_suun/esseet/reetta_koskenranta.rtf+l%C3%A4hidemokratia+m%C3%A4%C3%A4ritelm%C3%A4&cd=1&hl=fi&ct=clnk&gl=fi