Appelsinin väärää kiitollisuutta – naisten äänioikeus 1906 oli sosialistinaisten ansiota ja 1905 suurlakon seurausta

Naisten äänioikeudesta 1906 tulee kiittää sosialistisia naisjärjestöjä ja työväenliikkeen käynnistämää vuoden 1905 suurlakkoa ja  – ei sitä etteivät ”miehet olleet pelkkiä konservatiivisia änkyröitä”.

1900-luvun alussa Venäjän valtakunta natisi liitoksistaan, hävityn Japaninsodan seurauksena aloitettu suurlakko antoi käyttövoimaa monille yhteiskunnallisille uudistuksille eikä konservatiiveistä ollut enää salpaamaan ajan virtaa. Taistelu naisten äänioikeudesta Suomessa linkittyi taisteluun yleisen äänioikeuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Sosialististen naisjärjestöjen organisoituminen kysymyksen taakse nosti sen osaksi sosialistien eturivin agendaa.

”Teollisuuspaikkakunnilla naiset järjestivät laajoja kokouksia ja kulkueita. Tulkaa kaikki, joilla vielä on nuori sielu vaikka vanhemmassakin ruumiissa, niin vaimot kuin neitosetkin, keskustelemaan yhteisistä asioista! Joulukuussa 1905 tilaisuuksiin osallistui yli 20 000 naista 63 paikkakunnalla.”

Porvarilliset naisjärjestöt vastustivat äänioikeuden myöntämistä työläisnaisille, mutta halusivat sen kuitenkin itselleen.

”Asetelma oli omiaan häivyttämään äänioikeuskysymyksen sukupuoliluonnetta ja heikentämään porvarillisen naisliikkeen argumenttivoimaa. Niinpä sisaruusrintaman yhdistämiseksi suunniteltu kokouskin joulukuussa 1904 tuotti päinvastaisen tuloksen. Sen sijaan että tapaaminen olisi koonnut naiset sukupuolittuneen erillisvaatimuksen taakse, siitä muodostui kahden rintaman aggressiivinen välienselvittely, jossa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus nostettiin näkyvästi porvarillisen naisliikkeen äänioikeustavoitteen vastavaatimukseksi.”

Samat rintamalinjat tulivat esille vuosien 1904-1905 valtiopäivien käsittelyssä. Aatelis- ja porvarissäädyt vastustivat yleistä äänioikeutta ja samaten naisten äänioikeutta. Pappissääty asettui kannattamaan yleistä äänioikeutta, mutta vain miehille. Ainoastaan talonpoikaissääty asettui kannattamaan molempia.

Taistelu naisten äänioikeudesta osana yleistä äänioikeutta oli ensisijaisesti luokkataistelua. Kysymys oli sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta eikä pelkästä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Vasta suurlakko 1905 ja työväenliikkeen johtamat mielenosoitukset sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta ajoivat säätyvallat luopumaan vallasta ja siirtymään demokraattisempaan yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen ja yksikamariseen parlamenttiin.

Sittemmin tämä työväenliikkeen käynnistämä uudistusten aalto tylpistyi porvarien harjoittamaan vastarintaan (mm. eduskunnan hajottaminen venäläisten kanssa, 8-tuntisen työpäivän vastustus ja kunnallisdemokratian epädemokraattisuus). Turhautuminen johti SDP:n sisällissotaan. Punaisten tappio sodassa aiheutti konservatiivisen valkoisen Suomen synnyn. Sotavankien joukkohautojen päälle rakennetussa ensimmäisestä tasavallassa ei työväenliikkeen punalippua saanut heilutella eikä oikeudenmukaisuus edistynyt. Uudistustyöhön päästiin takaisin vasta tämän hukatun vaiheen jälkeen.

Yhteiskunnalliset uudistukset eivät tänäpäivänäkään tapahdu ilman työtä ja taistelua. On erityisen harhaanjohtavaa kuvitella niiden tapahtuvan konservatiivien, eliitin tai patriarkaatin suopeudesta, joita kohtaan meidän tulisi nyt Appelsinin sanoin olla kiitollisia. Pah!

Käsiä ei siis tule liittää yhteen hartaan kiitoksen merkeissä, vaan osana vuosisataista edistyksen ja poliittisen taistelun velvoittavaa perinnettä puristaa käsi nyrkkiin taistelussa sosiaalisen oikeuden ja yhdenvertaisuuden puolesta.

Ei sotaa kansojen välille, ei rauhaa luokkien välille.

Lähteet:
http://www.helsinki.fi/sukupuolentutkimus/aanioikeus/artikkelit/suurlakko.htm
http://www15.uta.fi/koskivoimaa/valta/1900-18/aanioikeus.htm
https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_%C3%A4%C3%A4nioikeuden_historia
https://johnriddell.wordpress.com/2015/03/04/finland-1906-the-revolutionary-roots-of-womens-suffrage-an-international-womens-day-tribute/
http://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/eduskuntaan_tai_lakkoon_

Mytologiset satumaailmat Suvivirsi -keskustelussa

Moni puhuu Suvivirrestä erityisen suomalaisena kulttuurihistoriallisena piirteenä, vaikka se on alunperin joko ruotsalainen (“Den blomstertid nu kommer”) tai saksalainen. Suvivirsi on myös uudehko tulokas (1695) ja ajalta ennen keinotekoista kansallisvaltiovouhotusta kun Eurooppa ja Suomi olivat kansainvälisempiä kuin nykyisin. Jos puhutaan Suvivirrestä “erottamattomana osana suomalaista kulttuuriperinnettä” niin silloin ymmärretään suomalaisuus ja kulttuuri vaarallisen kapeasti sekä keinotekoisen irtonaisena maailman kulttuurihistoriasta.

Kulttuuri on vaikeasti määriteltävä ilmiö ja pitää sisällään ainakin tavat, kielet, talouden, tekniikan ja taiteet. Kulttuuri ei koskaan toimi missään “kansallisessa tyhjiössä”, vaan on erottamattomasti linkitetty maailman kulttuuriin. Perussuomalaisten taannoinen kulttuuriohjelma on hyvä esimerkki siitä, kuinka vaarallista ja keinotekoista on yrittää ahtaa kulttuuria puhtaasti kansalliseen muottiin. Olisikin henkisesti köyhää, jos käsityksemme taiteesta rajoittuisi ainoastaan kansallisromantiikan ajan Gallen-Kalleloihin tai Sibeliuksen musiikkin. Nämä kansallisromattiset teokset eivät olisi voineet syntyä missään “perussuomalaisessa” tyhjiössä, vaan ammentavat paljon tuon ajan eurooppalaisesta kulttuurista.

Tänä kansallisromanttisena aikana Lönnrot loi meille Kalevalan osoittamaan suomalaisen kansakunnan myyttistä ja ikuista luonnetta. Ennen Kalevalan kirjoittamista suomalaiset eivät tienneet mitään Sammosta, Väinämöisestä ja Kullervosta, vaan vasta 1800-luvun filosofisen muodin myötä rysähti Kalevala kulttuuriimme takaisin sisään.

Kristinuskon saapuminen Suomeen 1100-luvulla oli samanlainen ilmiö, josta sittemmin on tarkoituksella rakennettu myyttinen osa “aitoa suomalaisuutta” korvaamalla aiempia pakanajuhlia kristillisillä perinteillä ja esimerkiksi sekoittamalla Neitsyt Mariaa, Jeesusta ja Kalevalaa kansanrunoudessa.

Kalevala tuli siis Suomeen 1800-luvun puolessa välissä ja kristillisyys 1100-luvulla. Mielenkiintoista onkin verrata Kalevalaa ja kristillisyyttä. Kumpi on aidommin “suomalaista kulttuuria”? Jos jommasta kummasta pitäisi luopua, niin kumpi se olisi? Aika keinotekoista kummassakin tapauksessa – eikä ikuista kummassakaan.

Kristillisyyden ja Kalevalan lisäksi on myös myöhemmin syntyneitä myyttejä suomalaisuudesta: itsenäisyys ja Talvisota.

Itsenäistymissentrisessä historiankirjoituksessa vuosi 1917 on maaginen portti “oikeaan Suomeen” ja kaikkea aiempaa toimintaa yritetään sovittaa siihen tähtääväksi. Verinen sisällissota ja siellä tehdyt rikokset halutaan unohtaa. Aiemmin sotaa kutsuttiin jopa vapaussodaksi (!). Osaksi tästä syystä ”itsenäisyys” on Suomessa retorisesti toisteltu mantra ilman sisältöä.

Toinen sotaisa suomalainen myytti on vuoteen 1945 jatkunut Talvisota. Moni “Kiitos 1939-1945” paidassa leijonakorut kaulassa kulkevista “patriooteista” tuskin ymmärtää sotaan johtanutta poliittista kehitystä tai sodan yhteiskunnallista ja sosiaalista vaikutusta. Sen sijaan kyllä tiedetään mitkä rykmentit olivat Siiranmäellä, että Laguksen panssarit oli Marskin nyrkki, korpisoturit oli kovia jätkiä ja kuinka mottitaisteluja käydään. Mielenkiintoista nippelitietoa, mutta siihen se jääkin.

Kaikki yllä mainitut ilmiöt ilman laajempaa poliittista, historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ovat arvotonta, mytologista materiaalia, jolla ei voida suomalaista kulttuuriperintöä määritellä. Suvivirren puolustamisessa ei siis ole kyse kulttuuriperinteen vaalimisesta, vaan mytologisissa yksinkertaistetuissa satumaailmoissa (kristinusko, kalevala, talvisota, itsenäisyys) elämisestä.

Suvivirsi itsessään on erittäin pieni osa kulttuuria ja suvivirren uskonnottomaan versioon siirtyminen olisi sitäkin pienempi muutos. Suomalainen kulttuuriperintö muuttuu monessa muussa asiassa paljon voimallisemmin ja radikaalimmin, kuten onkin luontaista ja välttämätöntä kulttuurin kaltaiselle laajalle ilmiölle.

Eniten Suvivirttä osana “suomalaista kulttuurihistoriaa” puolustavat ne, jotka suomalaisuudesta tai kulttuurista vähiten ymmärtävät. Olisiko kansakunnan sivistämiseksi vapautettava uskonnon opetteluun käytetyt oppitunnit kulttuurin opiskeluun laajemmasta näkökulmasta, ilman rajoittavia ev.lut.-laseja?

(c) Pertti Jarla


Suvirsi, monen muun käytännön lisäksi, on uskonnon harjoittamista koulussa ja siten se eriarvoistaa tarpeettomasti. Uskonnon harjoittaminen ei ole viranomaisten tehtävä, vaan kaikkia kansalaisia tulee kohdella yhdenvertaisesti.

Suomen käsittelemättömät väkivaltatraumat

Sisällisodan valkoista terroria ei voitu läpikäydä, sillä 20- ja 30-lukujen valkoisessa Suomessa voittajien historia oli toisenlaista ja esim. Tampereen teurastuksesta vaiettiin. Vankileirin määrää ja suuria kuolleisuuslukuja kauhisteltiin ympäri Eurooppaa ja muuta maailmaa. Silloin ei ehkä voinut olla kovinkaan ylvästä kulkea suomalaisena ulkomailla. Sen sijaan, että olisimme katsoneet rehellisesti kauhutekoja tehneisiin omiin verisiin käsiimme loimme Vapaussodan uhrimyytin, jossa itsenäistyminen keinotekoisesti sidottiin sisällissotaan.

Talvisotaan mentiin seuraavaksi ja siitä sotasensuurin- ja propagandan jatkuvasti vallitessa Jatko-sotaan ja Lapin sotaan. Nämä kolme varsin erilaista konfliktia niputtuivat sotapropagandan toimesta samaksi jatkumoksi. Välirauhansopimuksen Suomessa menneisyys haudattiin nopeasti ja joukot kotiutettiin. Varottiin puhumasta mitään, mikä voisi ärsyttää Neuvostoliittoa, joten ei sitten puhuttu sodista, niiden eroista eikä sotapropagandan kuvaa purettu. Suomettumisen myötä tuli virallinen idänystävyyden liturgia, jonka alle jäi monille eloon sotapropandan näkemys asioista. 60-luvun radikalismin osittain ilmaa puhdistava avaaminen tylpistyi kuitenkin vasemmiston ja oikeiston välisen vastakkainasettelun ja kylmän sodan jalkoihin. Kummallakin puolella oli oma totuutensa sodasta eivätkä nämä kohdanneet.

Vasta Neuvostoliiton kaaduttua ja EU-jäsenyyden myötä alkoi suomettuminen varovaisesti murtua. Koivisto piti kunniavelkaa Inkeriläisille tärkeänä ja mahdollisti laajan maahanmuuton. Lipponen hehkutti kesän 1944 torjuntavoittoja. Ahtisaari nosti veteraanit keskiöön, kuitenkaan avaamatta kolmen eri sodan välisiä eroja. Ehkä hyvä kansallisen sovun suhteen, mutta hieman hankala historian tapahtumien läpikäymisen kannalta. Samalla ehkä meille on muodostumassa sotaveteraanit-itsenäisyys-liturgia àla 40-luvun sotapropaganda? Onko tämän liturgian tulkinta sodista jo liian pelkistetty, yksinkertaistettu, mantranomainen ja myyttinen?

Kuitenkin monia tärkeitä kysymyksiä yhteistyöstä natsien kanssa on avattu, samoin suomalaisten keskitysleirien toiminta Itä-Karjalassa osana muuta etnistä profilointia. Keskustelu ei tunnu kuitenkaan etenevän. Samoja 40-luvun sotapropagandan hokemia pidetään edelleen valideina historiallisina faktoina. Koska näitä ”sotapropagandafaktoja” eivät esitä nuoren sukupolven edustajat vaan hieman varttuneemmat kansalaiset sopiikin kysyä ”eikö koulussa opeteta mitään?” sijaan että ”eikö aikuisiällä opi mitään?”.

Eikä vielä olla edes päästy Tampereelle 1918.


Jääkärit – myös uhka Suomen itsenäisyydelle

Jääkärit olivat myös uhka Suomen itsenäisyydelle. Suomen itsenäisyyshän saavutettiin ilman sotaa ja ainuttakaan laukausta tai kuolemaa. Sisällissodan sytyttyä maahamme Saksan keisarikunta päätti tukea valkoisia lähettämällä joukkoja Suomeen. Samalla lähetettiin jääkäreistä noin puolet eli valkoisia tukevat. Toinen puolisko, jonka sympatiat olivat vasemmalla, jätettiin Saksaan. Osa heistä pääsi kuitenkin omin avuin taistelemaan punaisten puolelle.

Valkoiset ja saksalaiset voittivat sisällissodan, saksalaiset joukot jäivät maahan ja tynkäeduskunnan enemmistöllä päätettiin hankkia kuningas Saksasta. Samaan aikaan saksalaiset joukot olivat miehittäneet Baltian maat, Valko-Venäjän ja Ukrainan. Jollei Saksa olisi hävinnyt sotaa länsirintamalla olisimme hyvinkin mahdollisesti olleet osa saksalaista itämerenimperiumia ja itsenäisyytemme kyseenalaista.

Analogia on mielenkiintoinen myös Neuvostoliiton suuntaan siinä tapauksessa jos punaiset olisivat voittaneet sisällissodan. Sisällissotaa käyvä bolsevikkihallinto tuskin olisi kovin voimallisesti voinut painostaa Suomea osaksi Neuvostoliittoa, vaan olisi enemmin toivottanut demarien hallitseman Suomen hyväksi naapuriksi, kauppasaarron vuoksi paljon tarvituksi väyläksi ulkomaankaupalle ja jonkinlaiseksi suojaksi Pietarille. Tästä osoituksena Neuvostoliiton hyvin ponnettomat toimet Vienan ja Aunuksen retkien torjumiseksi ja Koiviston alueen käyttö brittilaivaston toimesta iskuihin Pietaria vastaan.

Tällainen hyviä naapuruussuhteita hoitanut demarisuomi tuskin olisi joutunut talvisotaan, jatko-sotaan tai Lapin sotaan, eikä natsi-saksallakaan olisi ollut Norjan ja Tanskan valtaamisen kaltaisia tarpeita tai mahdollisuuksia suunnallamme. Ei olisi mennyt Karjala eikä olisi tullut suomettumista.

Joka tapauksessa sisällissota oli suuri menetys suomelle ja altisti meitä talvisodalle. Yhtenäisempi ja tasapainoisempi Suomi olisi kyennyt uskottavammin hoitamaan suhteensa niin itään kuin länteen ja ehkä hieman paremmassa asemassa luovimassa II maailmansodan karikkoisissa virtauksissa.

Tässä on toki paljon avoimia kysymyksiä ja jossittelua, ja kuulen mielelläni kommentteja, argumentaatiota ja spekulaatiota aiheesta!

Hataria sisällissotahypoteeseja

Mitä jos punaiset olisivat voittaneet sisällissodan?
Suomessa oli vuosisadan vaihteessa jakautunut suhtautuminen itsenäistymiseen Venäjästä. Etenkin konservatiivinen oikeisto halusi pysyä autonomisena osana Venäjää. Sosialistit ajoivat Suomen itsenäisyyttä, ja sosialistienemmistöinen eduskunta julistautui itsenäiseksi jo kesällä 1917. Vähemmistöön jäänyt oikeisto kuitenkin suositti Venäjän hallitukselle eduskunnan hajottamista ja siten esti itsenäistymisen.
Jos oletetaan, että punaiset voitossaan olisivat toimineet kuten valkoiset olisi oikeistolaiset puolueet suljettu eduskunnasta ja osa niistä kielletty kokonaan. Lisäksi aktiivisimmat oikeistolaiset olisivat joutuneet vankileirille ja merkittävä osa ammuttu. Monet olisivat paenneet länteen, eli Ruotsiin, Englantiin jne. ja todennäköisesti radikalisoituneet pyrkimyksessään palata vallan kahvaan Suomessa myöhemmin (vrt. SKP:n perustaminen Moskovassa). Tämä olisi johtanut ainakin yrityksiin saada Englanti, Ranska, Saksa ja muut ulkovallat hyökkäämään Suomeen. On mielestäni todennäköistä, että monet olisivat radikalismissaan kääntyneet fasismiin.
Jos punainen Suomi olisi ollut valkoisen tavoin neutraali Venäjän sisällissodassa, mitä pidän todennäköisenä, olisimme ainakin osittain joutuneet osaksi sotatoimia. Esim. Englanti olisi varmasti operoinut Pietarin punaisia vastaan samoin, se ei vain olisi voinut käyttää Koivistoa laivastotukikohtana, mutta tämä tuskin operaatioita olisi paljoa hidastanut.
Kuten valkoinenkin Suomi, myös punainen olisi pian päästänyt maltillisen oikeiston mukaan poliittiseen toimintaan. Tästä olisi todennäköisesti seurannut Ruotsin tapainen vasemmistokeskustalainen kansankoti, jossa kansakunnan hyvinvointia olisi kehitetty kaikki huomioiden. Ehkä olisimme olleet enemmän vasemmalle kallellaan ja edistyksellisempiä kansalaisten oikeuksien, demokratian ja hyvinvoinnin kehittämisessä kuin ruotsalaiset?
Seuraa sarja mielenkiintoisia kysymyksiä toisen maailmansodan (joka oli Fergusonin mukaan vain ensimmäisen jatke) suhteen.
  • Mikä olisi ollut pohjoismaisen yhteistyön malli ja syvyys?
  • Olisiko punainen Suomi kyennyt rakentamaan toimivan yhteistyön että NL:n kanssa ja vakuuttamaan Stalinin siitä, että tuleva Natsi-Saksan hyökkäys ei olisi saanut ponnistuslautaa Suomen maaperältä ja että Suomessa ei tarvittu enää uutta vallankumousta?
  • Olisiko Pietaria suojeltu Pietari Suuren laivastosululla Hanko-Paldiski-tasalta? Suojatakseen Pohjois-Ruotsin rautamalmin saantia olisi Saksan pitänyt 1941 suorittaa Suomea vastaan samanlainen operaatio kuin Norjaa vastaan 1940.
  • Ja olisiko meillä ollut Terijoen hallituksen sijaan quislingiläinen Hangon hallitus pääministerinään Svinhufvud ja Berliinissä perustettu Suomen Kansallissosialistinen Puolue?

Spekulointi on mielenkiintoinen tapa pohtia historiaa. Tämän kirjoituksen spekulaatiot ja oletukset ovat hyvin hataria. Tarkoituksena onkin herättää keskustelua mahdollisuuksista ja näkökulmista. Kuulisin hyvin mielelläni lisää tietoa ja näkemyksiä aiheesta.

Kansallinen Mannerheim-fantasia

Historia ei ole yksi yhtenäinen tarina, vaan miljoonista äänistä ja mahdollisuuksista koostuva virta läpi ajan. Tapahtunutta todellisuutta tulee osata tulkita monipuolisesti eri näkökulmista ja todennäköisyyksistä.
Kuitenkin yksi surullisimpia ilmiöitä suomalaisen lähisotahistorian osalta on ollut valtion sodan aikana luoman propagandakuvan lähes suora hyväksyminen monien ”totuudeksi” sodista. Tiedättehän, lumipukuinen karski suomalaissotilas hiihtopartiossa, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen nuori lotta tähystämässä vihollisen turmalintuja ja tuimakatseinen ylipäällikkö väsymättömästi kumartuneena karttojensa ääreen. En tietenkään tarkoita, etteikö näitäkin olisi (pienissä määrin) tapahtunut. Oleellista on kuitenkin tietää mitä kaikkea tapahtui, missä mittasuhteissa, miksi kehitys vuosikymmenten ajan johti sotaan, mitkä olivat kulloiset mahdollisuudet ja minkälaisia erilaisia kohtaloita ja näkemyksiä kuhunkin hetkeen liittyi, niin Suomessa kuin muualla.
Talvisotaan ja Mannerheimiin liitetään irrationaalisia ja uskonnollisia mielikuvia. Kuin Suomi olisi olemassa ainoastaan Talvisodan kiirastulimaisen puhdistuksen tuloksena, kuin meidät olisi niissä kohtalonliekeissä taottu sammoksi, Suomeksi. Ja että kärsimyksemme ja siten suomalaisuutemme suurin symboli olisi pyhimyksen asemaan korotettu ja kirkkojemme seinille ripustettu Mannerheim. Tuo ”suurin suomalainen”.
Kuitenkin tällaista tunkkaista nationalismia edistävillä kansalliskiihkoisille suomenluojille haitallista Mannerheimissa olivat hänen aatelinen taustansa ja ruotsinkielisyytensä. Jos Mannerheimin vain olisikin korvannut matalista torpista kohonnut suomenkielinen pellavapää niin riemulla ei varmasti olisi ollut mitään rajoja. Jospa Tuntemattoman Koskela olisikin vain ollut saatavilla tähän rooliin!
Mutta Mannerheimkin oli ihminen vain, joka mm. nukkui, söi, joi, paskoi, nai, suri, rakasti ja ajatteli. Hänestä kirjoitettu hyvin monia kirjoja, lähes kaikki kuitenkin tunteellista ja romantisoivaa roskaa. Yhtään kunnollista elämänkertaa hänestä ei ole ilmestynyt. Vielä. Toivottavasti tuleva uusi elokuva antaa mahdollisuuden tämän miehen ja historian monipuolisempaan ymmärtämiseen ja hahmottamiseen käyttämällä taiteen ja fiktion tuomia keinoja.
Mutta olisikohan tässäkin kiukkuisessa reaktiossa taas kyse siitä, ettei maailma ole vain yksinkertainen, tarkoituksenmukainen ja perisuomalaisilla totuuksilla sekä tarkoituksilla täytetty paikka vaan kaikki on hyvin paljon monimutkaisempaa, kaoottisempaa ja rikkaampaa kun siihen vain avoimin mielin tutustuu.
Ja ettet mahdollisesta pahoinvoinnistasi tai epäonnistumisistasi voi syyttää kuin sattumaa, lähtökohtiasi, omaa tarmoasi ja hyvinvoinnin kustannuksissa pihtailevaa oikeistoa. Mutta et ”neekereitä esittämässä marskia veronmaksajien rahoilla”. Hänen tarinansa uudelleenkerronta on lopulta kuitenkin vain kunnianosoitus hänelle.

Olen anarkisti.

Mutta miten anarkisti voi asettua ehdolle edustuksellisen demokratian vaaleissa ja vaatia valtaa itselleen yli muiden? Kysymys ei ole helppo. Edustuksellinen demokratian on vain välivaihe matkalla suoraan demokratiaan ja anarkiaan, jossa jokaisen näkemyksellä on yhdenvertainen arvo.
Olen hyvä vaikuttamaan ihmisiin ja järjestelmiin myös sisältä, selittämään asioita ihmisille ja ajamaan muutosta. Sen vuoksi uskon panokseni olevan tehokas valittuna edustajana. Lupaa olla kahmimatta valtaa kuten muut ja tarjoavani läpinäkyvyyttä ja avoimuutta omiin sekä muiden valittujen edustajien toimintaan. Yritän aikaansaada tarvittavia demokratian parannuksia.
On jotenkin absurdia, että minun ehdokkaana pitäisi tietää vastaus jokaiseen kysymykseen ja tietää kaikki kaupungin toiminnasta. Enkö voisi luottaa ja eikö minun ennemmin tulisi luottaa ympärilläni oleviin ihmisiin, verkostoihin ja yleisöön laajasti? Huolehtia käydyn keskustelun laadukkuudesta, tuoda esiin näkemyksiä omasta arvopohjastani ja yhdessä päätyä parhaaseen ratkaisuun?
Tiedän toki monia asioita ja selvitän kokoa ajan lisää, mutta päätöksenteon tulee perustua arvoihin eikä ns. “asiantuntijuuteen”. Tämän retorisen savuverhon takana oikeiston ja EK:n pukumiehet tekevät omia etujaan edistäviä poliittisia tekoja eli ns. “teknisiä välttämättömyyksiä”, jotka eivät missään tapauksessa ole “ideologisia”. Roskaa, nämä pukumiehet pitää pysäyttää ja minua äänestämällä teet yhden poliittisen teon siihen hyvään suuntaan.