Mytologiset satumaailmat Suvivirsi -keskustelussa

Moni puhuu Suvivirrestä erityisen suomalaisena kulttuurihistoriallisena piirteenä, vaikka se on alunperin joko ruotsalainen (“Den blomstertid nu kommer”) tai saksalainen. Suvivirsi on myös uudehko tulokas (1695) ja ajalta ennen keinotekoista kansallisvaltiovouhotusta kun Eurooppa ja Suomi olivat kansainvälisempiä kuin nykyisin. Jos puhutaan Suvivirrestä “erottamattomana osana suomalaista kulttuuriperinnettä” niin silloin ymmärretään suomalaisuus ja kulttuuri vaarallisen kapeasti sekä keinotekoisen irtonaisena maailman kulttuurihistoriasta.

Kulttuuri on vaikeasti määriteltävä ilmiö ja pitää sisällään ainakin tavat, kielet, talouden, tekniikan ja taiteet. Kulttuuri ei koskaan toimi missään “kansallisessa tyhjiössä”, vaan on erottamattomasti linkitetty maailman kulttuuriin. Perussuomalaisten taannoinen kulttuuriohjelma on hyvä esimerkki siitä, kuinka vaarallista ja keinotekoista on yrittää ahtaa kulttuuria puhtaasti kansalliseen muottiin. Olisikin henkisesti köyhää, jos käsityksemme taiteesta rajoittuisi ainoastaan kansallisromantiikan ajan Gallen-Kalleloihin tai Sibeliuksen musiikkin. Nämä kansallisromattiset teokset eivät olisi voineet syntyä missään “perussuomalaisessa” tyhjiössä, vaan ammentavat paljon tuon ajan eurooppalaisesta kulttuurista.

Tänä kansallisromanttisena aikana Lönnrot loi meille Kalevalan osoittamaan suomalaisen kansakunnan myyttistä ja ikuista luonnetta. Ennen Kalevalan kirjoittamista suomalaiset eivät tienneet mitään Sammosta, Väinämöisestä ja Kullervosta, vaan vasta 1800-luvun filosofisen muodin myötä rysähti Kalevala kulttuuriimme takaisin sisään.

Kristinuskon saapuminen Suomeen 1100-luvulla oli samanlainen ilmiö, josta sittemmin on tarkoituksella rakennettu myyttinen osa “aitoa suomalaisuutta” korvaamalla aiempia pakanajuhlia kristillisillä perinteillä ja esimerkiksi sekoittamalla Neitsyt Mariaa, Jeesusta ja Kalevalaa kansanrunoudessa.

Kalevala tuli siis Suomeen 1800-luvun puolessa välissä ja kristillisyys 1100-luvulla. Mielenkiintoista onkin verrata Kalevalaa ja kristillisyyttä. Kumpi on aidommin “suomalaista kulttuuria”? Jos jommasta kummasta pitäisi luopua, niin kumpi se olisi? Aika keinotekoista kummassakin tapauksessa – eikä ikuista kummassakaan.

Kristillisyyden ja Kalevalan lisäksi on myös myöhemmin syntyneitä myyttejä suomalaisuudesta: itsenäisyys ja Talvisota.

Itsenäistymissentrisessä historiankirjoituksessa vuosi 1917 on maaginen portti “oikeaan Suomeen” ja kaikkea aiempaa toimintaa yritetään sovittaa siihen tähtääväksi. Verinen sisällissota ja siellä tehdyt rikokset halutaan unohtaa. Aiemmin sotaa kutsuttiin jopa vapaussodaksi (!). Osaksi tästä syystä ”itsenäisyys” on Suomessa retorisesti toisteltu mantra ilman sisältöä.

Toinen sotaisa suomalainen myytti on vuoteen 1945 jatkunut Talvisota. Moni “Kiitos 1939-1945” paidassa leijonakorut kaulassa kulkevista “patriooteista” tuskin ymmärtää sotaan johtanutta poliittista kehitystä tai sodan yhteiskunnallista ja sosiaalista vaikutusta. Sen sijaan kyllä tiedetään mitkä rykmentit olivat Siiranmäellä, että Laguksen panssarit oli Marskin nyrkki, korpisoturit oli kovia jätkiä ja kuinka mottitaisteluja käydään. Mielenkiintoista nippelitietoa, mutta siihen se jääkin.

Kaikki yllä mainitut ilmiöt ilman laajempaa poliittista, historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ovat arvotonta, mytologista materiaalia, jolla ei voida suomalaista kulttuuriperintöä määritellä. Suvivirren puolustamisessa ei siis ole kyse kulttuuriperinteen vaalimisesta, vaan mytologisissa yksinkertaistetuissa satumaailmoissa (kristinusko, kalevala, talvisota, itsenäisyys) elämisestä.

Suvivirsi itsessään on erittäin pieni osa kulttuuria ja suvivirren uskonnottomaan versioon siirtyminen olisi sitäkin pienempi muutos. Suomalainen kulttuuriperintö muuttuu monessa muussa asiassa paljon voimallisemmin ja radikaalimmin, kuten onkin luontaista ja välttämätöntä kulttuurin kaltaiselle laajalle ilmiölle.

Eniten Suvivirttä osana “suomalaista kulttuurihistoriaa” puolustavat ne, jotka suomalaisuudesta tai kulttuurista vähiten ymmärtävät. Olisiko kansakunnan sivistämiseksi vapautettava uskonnon opetteluun käytetyt oppitunnit kulttuurin opiskeluun laajemmasta näkökulmasta, ilman rajoittavia ev.lut.-laseja?

(c) Pertti Jarla


Suvirsi, monen muun käytännön lisäksi, on uskonnon harjoittamista koulussa ja siten se eriarvoistaa tarpeettomasti. Uskonnon harjoittaminen ei ole viranomaisten tehtävä, vaan kaikkia kansalaisia tulee kohdella yhdenvertaisesti.

Tunteet on meillä uskonnottomillakin

En liittynyt kirkkoon tälläkään viikolla. En liity ensi viikollakaan. Aika paljon saa tapahtua, jotta liittyisin Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Meitä piintyneitä mutta välinpitämättömiä uskonnottomia on paljon. Me olemme se hiljainen massa, jonka riveistä kuitenkin haluan kommentoida Annamari Sipilän kirjoitusta keskustelun aloituksen toivossa.

”Jopa ateisteja” <- hui kauheaa :)

”Ääripäät” <- kyllä, tuolla liiallisella yksinkertaistamisella voidaan aina oikeuttaa oma asema, kun "ääripäät" voidaan määritellä mihin vain ja itsensä näppärästi janalle siihen niiden keskellä. Kuvanluomisessa ääripäiden ja sisarkirkkojen suhteen on jopa hieman epämiellyttävää äärikuvien lietsomista.

Ja mitä ihmettä: ”Ero on heidän mielestään vahva yhteiskunnallinen kannanotto ja rationaalisesti ajattelevan ihmisen ainoa vaihtoehto.”? Onko kukaan kuullut yhtäkään tällaista kommenttia?

”On itsestään selvää, että modernissa länsimaisessa demokratiassa kaiken lainkäytön ja hallinnon pitää olla erillään uskonnosta.” Kyllä, miksi et vie ajatusta loppuun asti?

”…mutta se ei tarkoita, että hengellisyys ja uskonnollisuus katoaisivat mihinkään. Ne vain saavat uusia muotoja, väittää asiaa tutkinut kuuluisa brittiläinen uskontotieteilijä Linda Woodhead.” Kyllä ja ei, ihmisillä on tarve johonkin ”suurempaan”, mutta se voidaan uskonnon lisäksi tyydyttää myös muilla keinoin. Tai kokonaan uudenlaisilla uskonnoilla.

Ja kuka nyt urkuja, Bachia, kulttuurin- ja historian opetusta on poistamassa? Ei uskonnottomien yhdenvertaisuus valtion ja kuntien edessä sitä tarkoita, päinvastoin, esimerkiksi yhteiset kulttuuritunnit nykyisen ylimitoitetun uskonnonopetuksen sijaan tukisivat tätä kulttuurin säilyttämisen tavoitetta paremmin.

Kirjoituksen esittämä mustavalkoisuus on valitettavan yleistä tapakristittyjen enemmistön riveissä. Usein tuntuu, että tiedän jopa heitä itseään enemmän uskonnosta, mutta vastavuoroisesti vapariuden ja ateismin käsitettä on vaikea ymmärtää. Joskus olisi kiva jos voisitte katsella maailmaa ja tätä suomeakin vähemmistön silmin.

Voi meitä suomalaisia, jos räsäseroporno on ainoa tapa saada chauvinistisia luterilaisia tai kirkkoa itseään keskustelemaan erilaisia vakaumuksia omaavien yhdenvertaisesta kohtelusta julkishallinnon edessä. Mutta kun keskustelua ei edes synny, vaan kyse on aina ”hyökkäyksestä” ja ”puolustelusta”.

Haluan uudenlaisen kirkon ja uskonnon, samaten kuin uudenlaisen suhteen valtion, kuntien ja uskontojen välillä. Onnekseni monet tuntemani ja tietämän piispat, papit ja riviluterilaiset edustavat juuri sitä kirkkoa, minkä haluaisin tulevan pinnalle.

Onko se liikaa pyydetty, että kaikki tulisivat kohdelluksi yhdenvertaisesti? Se kun ei olisi pois keneltäkään, ja veisi paljon turhaa tuulta pois Räsäsen puheista ja vapareiden erokampanjoista. Loppuisi tämä todella ikävä tunteiden pahoittaminen puolin ja toisin ja kolmansin ja voisimme paremmin kunnioittaa ja ymmärtää erilaisia vakaumuksia.

"Uskoa" ilman uskontoa

Itse ”uskon” esimerkiksi ystäviini, perheeseeni, partioliikkeeseen, Vasemmistoliittoon, ihmisten hyvyyteen, maailmanrauhaan, reservin sotilasjoukkoon, jonka kanssa harjoittelen ja moneen muuhun asiaan.

Tieteellisen maailmankuvani ja moraalinäkemykseni vuoksi en tyydytä psykologista tarvettani ”uskoon” uskontokunnan kautta.

Koska ”uskon” tarpeen voi tyydyttää myös muussakin kuin uskonnollisessa yhteisössä on jokainen uskonnollinen yhteisö poliittinen organisaatio. Uskonnollisia yhteisöjä tulisi kohdella kuten muitakin kansalaisjärjestöjä.

Kyllä, uskon asiat eli poliittiset näkemykset ovat hyvin tärkeitä monille, niiden kautta on tärkeitä perinteitä, mutta koska kaikkien kansalaisten näkemyksiä ja niitä ajavia etujärjestöjä tulee kohdella yhdenvertaisesti tulee valtion olla näkemysten suhteen puolueeton.

Eihän esimerkiksi kokoomuslaisuutta opeteta kouluissa, eduskunta järjestä istuntokautensa aluksi Greenpeacen mielenosoitusta kansanedustajille, Rauhanliiton tilaisuuksia säännöllisesti radioida Yleisradion kautta tai Suomen Sisu nauti laissa erityistä suojaa pilkalta.