Julkisen sektorin it -ostamisen muutostarpeet kansantalouden ja työllisyyden kannalta

Valitettavien it-alan irtisanomisten myötä monet poliitikot ovat ehdotelleet erilaisia valtion toimia uusien työpaikkojen luomiseksi. En kuitenkaan pidä esimerkiksi valtionyhtiön perustamista järkevänä, vaan alan kehityksen ja kansantalouden kannalta tehokkaampi keino olisi julkisen it-ostamisen suunnan muuttaminen.

Nykyisellään massiivinen julkinen sektori ostaa usein mustalaatikkototeutuksena hallinnon ja lainsäädännön tarpeisiin erikseen räätälöityjä järjestelmiä, jotka käytännössä usein aiheuttavat toimittajaloukun. Julkinen sektori itse ostovaatimuksillaan tai pikemminkin vaatimusten puutteella ajaa toimittajia heikkolaatuisten ja liian räätälöityjen ratkaisujen tuottamiseen.

Suomessa on tietty joukko julkisen sektorin järjestelmien toimittamiseen erikoistuneita yrityksiä mikä osaltaan vinouttaa alan kehitystä. Esimerkiksi Helsingin kaupungin n. 500 räätälöidystä ohjelmasta noin 75%:sta vastaa 20 (!) toimittajaa. Useamman vuosikymmenen toimituksista ja toimittajien liiketoiminnan kehityksestä voi jo silmämääräisesti päätellä ettei järjestelmiä ole aina hankittu aidosti vapaalla kilpailulla. Nämä hankinnat olisivatkin hyvä tietojenkäsittelytieteellisen tutkimuksen kohde.

Ohjelmistoyrityksen kannattaa minimoida softaan käytettävät kustannukset ja sitenkin maksimoida voitot. Kustannukset minimoidaan käyttämällä mahdollisimman pientä ja halpaa työpanosta ohjelmien kehittämiseen, mikä näkyy suoraan ohjelman heikossa laadussa. Voitot maksimoidaan mahdollisimman korkeilla lisenssi-, ylläpito-, ja palvelumaksuilla. Kun ostaja on toimittajaloukossa ei hän voi myöskään voi laittaa toimittajaa ahtaalle tai vaihtoon laadun vuoksi.

Osan vastuusta ohjelmistojen räätälöintitarpeesta saavat kantaa lainsäätäjät ja virastojen johto. Lait, säädökset ja virastojen prosessit tulee jatkossa laatia niiden ohjelmoitavuus ja automatisointi paremmin huomioiden. Olisi myös mielenkiintoinen tietojenkäsittelytieteellinen tutkimuskohde, että kuinka suuri osa julkisen sektorin ohjelmistojen vaatimuksista tulee suoraan lainsäädännöstä tai hallinnon säädöksistä.

Osa heikkolaatuisuudesta johtuu suomalaisten it-yritysten omasta heikosta laadusta ja myös suomen it-ammattilaisten heikosta osaamisesta. Puuttuva laajempi kansainvälinen kilpailu tai alan kansainvälistyminen nostaisi laatua. Toinen osa laatuongelmaa on it-koulutuksen osittainen heikko laatu, mikä johtuu osaltaan koulutusohjelmien liian suurista sisäänottomääristä ja siten osittain heikkotasoisesta oppilasaineksesta. Monelta osin it:n korkeakoulututkimus on onneksi kansainvälisesti laadukasta, joskin liian heikosti resurssoitua kokonaisuudessaan. Aiempina vuosikymmeninä suomalaisten suuryritysten atk-osastot ja siten myös järjestelmät oli huolella rakennettu pitkäkestoisella panostuksella henkilöstöön ja järjestelmiin. Monet puheet suomalaisesta kovasta it-osaamisesta rakentuvat tämän perinnön varaan. Valitettavasti yritysfuusiot, ulkoistaminen ja pikavoittojen hankkiminen kvartaalitaloudessa sopivat huonosti laadukkaan it:n kasvattamiseen.

Summa summarum: nykyisiä julkiselle sektorille räätälöityjä ja heikkolaatuisia softia ei voi menestyksekkäästi kaupallistaa ja julkinen sektori saa laaduttomia ohjelmistoja. Julkisen sektorin tulee haluta kehittää it-alaa myös oman ostamisensa kautta ja siksi ehdotan seuraavia toimenpiteitä

1. Luovutaan suomen kielen käyttövaatimuksesta ohjelmien toimittamisesta, kilpailutuksessa ja dokumentoinnissa. Suomi on hyvin harvinainen kieli, jolloin tämä vaatimus tehokkaasti estää kansainvälistä kilpailua markkinoillamme. Tällä ei ole mitään tekemistä ohjelmien käyttöliittymien kielen kanssa, johon nykyisellään tarvitaan suomen, ruotsin ja saamen lisäksi myös englantia, venäjää, viroa jne,. Julkisen sektorin tulee osata ostaa ohjelmistonsa englannin kielellä.

2. Edellytetään julkiselle toimitettaville järjestelmilta tarkempia laatukriteereitä. Näihin voisi esimerkiksi ainakin kuulua testiautomaation laaja (yli 75 %) kattavuus, alhaiset kompleksisuusluvut, vaaatimukset käytettävistä teknologioista, dokumentaatio, helpot ja verifioitavat käännös ja ajoprosessit, uusien versioiden jatkuva toimittaminen viikottain tai kuukausittain ilman käyttökatkoja ja joukko muita verfioitvia vaatimuksia käytettävyyden, suorityskyvyn, High availabilityn ja tietoturvan osalta.

3. Hankitaan kaikki ohjelmisto avoimen lähdekoodina ja kehittäjäyhteisön (community) kera. Tämä avaa molemminsuuntaiset ovet kilpailutukselle ja kaupallistamiselle, vähentää ylläpidon ja jatkokehityksen kustannuksia, parantaa mahdollisuuksia yhteenliittyvyyteen ja jatkokehitykseen, parantaa laatua sekä helpottaa ohjelmiston laadun varmistamista.

Julkinen sektori eroaa yksityisestä ohjelmistojen hankkijana myös tarpeidensa pitkäikäisyydessä eli julkiselle asetetut vaatimukset kansalaisten perushyvinvoinnista ovat olemassa pidempään kuin yritysten liiketoimintalinjojen tuoteideat. Samoin julkisella on paljon laajempi joukko käyttäjiä ja kiinnostuneita (työntekijät, kansalaiset, yritykset, muut virastot, yliopistot, kansalaisjärjestöt jne.), joilla on motivaatio tutustua ja osallistua yhteisten järjestelmien kehittämiseen. Julkisella sektorilla ei myöskään ole yritysten tavoin liikesalaisuuksia suojeltavina. Julkisen kannattaisikin avoimen lähdekoodin avulla ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti kansalaistensa ja yhteiskunnan potentiaalista.

Tunteet on meillä uskonnottomillakin

En liittynyt kirkkoon tälläkään viikolla. En liity ensi viikollakaan. Aika paljon saa tapahtua, jotta liittyisin Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Meitä piintyneitä mutta välinpitämättömiä uskonnottomia on paljon. Me olemme se hiljainen massa, jonka riveistä kuitenkin haluan kommentoida Annamari Sipilän kirjoitusta keskustelun aloituksen toivossa.

”Jopa ateisteja” <- hui kauheaa :)

”Ääripäät” <- kyllä, tuolla liiallisella yksinkertaistamisella voidaan aina oikeuttaa oma asema, kun "ääripäät" voidaan määritellä mihin vain ja itsensä näppärästi janalle siihen niiden keskellä. Kuvanluomisessa ääripäiden ja sisarkirkkojen suhteen on jopa hieman epämiellyttävää äärikuvien lietsomista.

Ja mitä ihmettä: ”Ero on heidän mielestään vahva yhteiskunnallinen kannanotto ja rationaalisesti ajattelevan ihmisen ainoa vaihtoehto.”? Onko kukaan kuullut yhtäkään tällaista kommenttia?

”On itsestään selvää, että modernissa länsimaisessa demokratiassa kaiken lainkäytön ja hallinnon pitää olla erillään uskonnosta.” Kyllä, miksi et vie ajatusta loppuun asti?

”…mutta se ei tarkoita, että hengellisyys ja uskonnollisuus katoaisivat mihinkään. Ne vain saavat uusia muotoja, väittää asiaa tutkinut kuuluisa brittiläinen uskontotieteilijä Linda Woodhead.” Kyllä ja ei, ihmisillä on tarve johonkin ”suurempaan”, mutta se voidaan uskonnon lisäksi tyydyttää myös muilla keinoin. Tai kokonaan uudenlaisilla uskonnoilla.

Ja kuka nyt urkuja, Bachia, kulttuurin- ja historian opetusta on poistamassa? Ei uskonnottomien yhdenvertaisuus valtion ja kuntien edessä sitä tarkoita, päinvastoin, esimerkiksi yhteiset kulttuuritunnit nykyisen ylimitoitetun uskonnonopetuksen sijaan tukisivat tätä kulttuurin säilyttämisen tavoitetta paremmin.

Kirjoituksen esittämä mustavalkoisuus on valitettavan yleistä tapakristittyjen enemmistön riveissä. Usein tuntuu, että tiedän jopa heitä itseään enemmän uskonnosta, mutta vastavuoroisesti vapariuden ja ateismin käsitettä on vaikea ymmärtää. Joskus olisi kiva jos voisitte katsella maailmaa ja tätä suomeakin vähemmistön silmin.

Voi meitä suomalaisia, jos räsäseroporno on ainoa tapa saada chauvinistisia luterilaisia tai kirkkoa itseään keskustelemaan erilaisia vakaumuksia omaavien yhdenvertaisesta kohtelusta julkishallinnon edessä. Mutta kun keskustelua ei edes synny, vaan kyse on aina ”hyökkäyksestä” ja ”puolustelusta”.

Haluan uudenlaisen kirkon ja uskonnon, samaten kuin uudenlaisen suhteen valtion, kuntien ja uskontojen välillä. Onnekseni monet tuntemani ja tietämän piispat, papit ja riviluterilaiset edustavat juuri sitä kirkkoa, minkä haluaisin tulevan pinnalle.

Onko se liikaa pyydetty, että kaikki tulisivat kohdelluksi yhdenvertaisesti? Se kun ei olisi pois keneltäkään, ja veisi paljon turhaa tuulta pois Räsäsen puheista ja vapareiden erokampanjoista. Loppuisi tämä todella ikävä tunteiden pahoittaminen puolin ja toisin ja kolmansin ja voisimme paremmin kunnioittaa ja ymmärtää erilaisia vakaumuksia.

"Uskoa" ilman uskontoa

Itse ”uskon” esimerkiksi ystäviini, perheeseeni, partioliikkeeseen, Vasemmistoliittoon, ihmisten hyvyyteen, maailmanrauhaan, reservin sotilasjoukkoon, jonka kanssa harjoittelen ja moneen muuhun asiaan.

Tieteellisen maailmankuvani ja moraalinäkemykseni vuoksi en tyydytä psykologista tarvettani ”uskoon” uskontokunnan kautta.

Koska ”uskon” tarpeen voi tyydyttää myös muussakin kuin uskonnollisessa yhteisössä on jokainen uskonnollinen yhteisö poliittinen organisaatio. Uskonnollisia yhteisöjä tulisi kohdella kuten muitakin kansalaisjärjestöjä.

Kyllä, uskon asiat eli poliittiset näkemykset ovat hyvin tärkeitä monille, niiden kautta on tärkeitä perinteitä, mutta koska kaikkien kansalaisten näkemyksiä ja niitä ajavia etujärjestöjä tulee kohdella yhdenvertaisesti tulee valtion olla näkemysten suhteen puolueeton.

Eihän esimerkiksi kokoomuslaisuutta opeteta kouluissa, eduskunta järjestä istuntokautensa aluksi Greenpeacen mielenosoitusta kansanedustajille, Rauhanliiton tilaisuuksia säännöllisesti radioida Yleisradion kautta tai Suomen Sisu nauti laissa erityistä suojaa pilkalta.

Liikennemuotojen retorisesta, keinotekoisesta ja tarkoituksenhakuisesta vastakkainasettelusta

”Pyöräkeskustelua on leimannut ajoittain vastakkainasettelu, jossa vuorotellen autoilijat, pyöräilijät ja kävelijät käyvät toistensa kurkkuun.” HS 14.2.2013.

Järkevintä olisi ajatella jokaista liikennemuotoa eli:

  • kävelyä,
  • pyöräilyä,
  • julkista liikennettä ja 
  • yksityisautoilua

siten, että niistä jokaisen pitää sujua ja sitä varten väylien pitää olla kunnossa.

Joissain tapauksissa parannukset yhdelle liikkumismuodolle voivat olla toisilta pois ja joissain tapauksissa ei. Liikenne on kuitenkin kokonaisuus, jossa minkä tahansa liikennemuodon sujuvoittaminen hyödyttää kaikkia liikkujia välineestä huolimatta.

Jos tarkemmin haluaa vertailla erilaisia parannuksia niin mielestäni se on hyvä esim. tehdä

  • ihmisten keskimääräisen liikkumisnopeuden,
  • kustannusten (yksityishenkilö ja julkinen),
  • ympäristön,
  • kansanterveyden ja
  • läpimenon kannalta.
Näiden kriteerien keskinäisestä suhteesta, minimi- ja maksimiarvoista sekä optimaalisesta tilanteesta voivat ihmiset perustellusti olla eri mieltäkin, ja tällaiset kriteeristöt luovat hedelmällisen pohjan keskustelulle.

Keinotekoista on ajaa ihmisiä toisiaan vastaan sellaisilla retorisilla harhoilla, että olisi esim. valittava lopullisesti ja sataprosenttisesti pyöräilyn ja autoilun välillä. Sellainen on vain moraalitonta riidankylvämistä ja valitettavasti joillain myös tapa tehdä politiikkaa.

Lääkärit ohjelmistoja ostamassa

Otso nosti hyvin esiin IT-ammattilaisten puutteen Apotti-hankkeessa, mikä riskeeraa hankittavan ohjelmiston laadun. Ohjelmistojen ostamisessa tarvitaan myös ostamisen eli rahan ammattilaisia. Heitäkään ei Apotin hanketoimistossa tai ohjausryhmässä näytä olevan, joten tuleva todennäköinen epäonnistuminen kaupallisissa neuvotteluissa tuntunee myös veronmaksajien kukkarossa nykyistä arviota vahvemmin.

Apotin arvion mukaan laadukas ja toimiva ohjelmisto säästäisi toiminnan tehostumisen kautta sosiaali- ja terveyssektorin kuluja 330 miljoonaa euroa. Hanketoimiston hankintaosaamisen puute kostautuu laaduttomana ja heikosti toimivana järjestelmänä, joka säästöjen sijaan vain aiheuttaa lisää kuluja.

Sosiaali- ja terveyssektori on tärkein kaupunkilaisten hyvinvointiin vaikuttavan kunnan palvelu. Meillä ei ole varaa ohjata sitä heikosti toimivilla tietojärjestelmillä.

Alla kuvaan valitun mallin ja mahdollisia vaihtoehtoisia hankintamalleja pääpiirteissään, yleistäen ja yksinkertaistaen paljon tuodakseni esiin nykytilan riskejä ja vaihtoehtoja.

A) Ostaminen monoliittisesti (tällä hetkellä valittu malli)
Kuvaukset tarpeista ja prosesseista ovat heikot. Hankkeessa mukana olevien sote-asiantuntijoiden tulisikin tehdä enemmän määrittelytyötä (esim. 6kk – 1 v.) ennenkuin niiden pohjalta uskaltaa monoliittiohjelmistoa lähteä hankkimaan. Nyt Hankeilmoitus ja kuvaukset ovat sillä tasolla, että epäonnistuminen on todennäköistä eli kustannukset eivät pidä, ohjelmisto ei toimi tai ohjelmisto ei toimi siten kuin sen tarvitaan toimivan.

Pahimmillaan budjetti ylittyy pahasti eikä ohjelmisto toimi tarpeeksi hyvin tai oikein, mutta sitä ei voi palauttaa. Softan ostamista ei voi verrata minkään fyysisen kohteen, kuten talon tai sillan tai auton, ostamiseen. Ohjelmiston taitamaton ostaja päätyy periaatteessa toimivan, mutta käytännössä erittäin huonosti toimivan tuotteen käyttäjäksi ilman todellista reklamointimahdollisuutta ja saa lisäksi maksaa jokaisesta haluamastaan korjauksesta tai parannuksesta, jos niitä ylipäätään on mahdollista tehdä.

B) Ostaminen / tuottaminen osissa
Riskittömämpi kuin monoliittinen, mutta kuvauksien ja suunnittelun pitäisi olla samoin merkittävästi paremmalla tasolla, ainakin ensimmäisenä aloitettavista osista ja kokonaisarkkitehtuurista. Mutta näiden tekeminen on paljon pienitöisempää kuin yllä mainittujen prosessien.

C) Ostaminen itse tehtynä iteratiivisen kehitysmallin mukaan
Riskittömämpi kuin monoliittinen ja tällöin prosessit voidaan kehittää ohjelmaa kehitettäessä. Tilaajalla on hyvä hallinta kustannuksista ja siitä, mitä ohjelmiston tulee tehdä nyt, ja mitä uutta tai tarkempaa siihen olemme keksineet olennaiseksi seuraavien kehitystyövuosien aikana. Avasin tätä mallia hieman enemmän taannoisessa yleisluontoisessa postauksessani.

Perusedellytyksenä jokaisessa mallissa onnistumiselle on kuitenkin se, että hanke (sekä kaupunki että HUS) osaavat ostaa ja hankkia ohjelmistoja. Osaaminen on nyt hyvin heikkoa, ja päättäjien tulisikin varmistua riittävästä osaamisesta hyvissä ajoin ennen hankeilmoituksen (tarjouspyyntö) kirjoitusta.

Eli, perusosaaminen ensin kuntoon ja sitten hankeilmoitus uusiksi, oli valittu malli mikä hyvänsä.

Nykytilanne Apotissa on pelottava. Ohjelmistojen ostamisen osaaminen puuttuu, veronmaksajien piikki on poliitikkojen toimesta avattu, sote-sektori hukkaa jo nyt resursseja tehottomiin nykyisiin järjestelmiin, hankintalaki pakko-ohjaa huonoon valintaan politrukin lailla ja koko hankkeen johdossa on kokoelma omnipotentteja ja ylimielisiä lääkäreitä.

Kuinka tehdä Apotti avoimella lähdekoodilla

Julkisen ja yksityisen välillä on eroja, joten kunnan tai valtion ei kannata toimia samoilla periaatteilla ohjelmistojen hankinnassa. Julkinen ostaa järjestelmänsä pidempään käyttöön kuin yksityinen ja julkisella on tarve optimoida investointinsa tasaisemmin ja pidemmälle ajanjaksolle. Julkisella on myös tarve toimia avoimesti kansalaisia kohtaan ja kansalaiset ovat samalla sen (pitkälti käyttämätön) voimavara ohjelmistohankinnoissa. Julkista ohjelmistohankintaa ohjaa myös julkisuuslain, hallintolain, henkilötietolain ja substanssilakien antamien reunaehtojen, hyvän hallintotavan ja hyvän tiedonhallintatavan noudattaminen.

Suomalaisten julkisten IT-hankintojen historia on surullisen kallista veronmaksajille – vaikka samaan aikaan julkisen sektorin tehokkuus kärsii monelta osalta kunnollisten järjestelmien puutteesta. Toisaalta Verohallinto on myönteinen esimerkki. Lisäksi Valdassa on ymmärretty luovuttaa kun epäonnistuminen näyttää todennäköiseltä ja hyödynnetty sen sijaan projektin hyviä saavutuksia muissa tiedonohjaushankkeissa.

Espoon kritiikki Apotti-järjestelmästä tuo perusongelman hyvin esiin:

Espoon mukaan asiantuntijalausunnot osoittavat, että Apotti-hankintaan liittyy isoja taloudellisia ja toiminnallisia riskejä. Asiantuntijoiden näkemykset eivät tue Apotin kaltaisen monoliittisen asiakastietojärjestelmän hankintaa esitetyllä tavalla.

Mutta seuraavasta perustelusta olen vain osittain samaa mieltä:

Apotti-hankinnassa mukana olevilla seitsemällä organisaatiolla ei ole yhteistä strategiaa, johtamisjärjestelmää tai palvelujen tuottamisen toimintamallia. Riskinä olisi, että hankittava järjestelmä määräisi liikaa toiminnallisia ratkaisuja. Asiantuntijoiden mukaan  toiminnan muutoksia ei saada aikaan tietojärjestelmän kautta vaan uudistamalla ensin toiminnallisia prosesseja.

eli vaatimus prosessien yhtenäistämisestä ennen yhteistä hankintaa on työläs ja kallis. Laki antaa jo nyt hyvän pohjan yhteisille prosesseille ja rajoittaa virkamiesten liiallista sooloilua.

Lisäksi ongelmien ratkaisuksi tarjottu “modulaarinen” rakenne ei kuitenkaan ole olennaisin onnistumisen edellytys, sillä myös modulaarisesti toteutetut ohjelmat voivat kärsiä ongelmista “hankinnan, käyttöönoton ja toiminnan” suhteen.

Tällaisen yhteishankkeen ohjelmistotuotannolliset riskit ovat mielestäni parhaiten hallittavissa iteraativisella kehitysmallilla, joka pohjautuu täyteen avoimuuteen ja julkisen lähdekoodin käyttöön. Tällöin eri organisaatioilla tarvitsee olla summittainen käsitys ohjelman pääpiirteistä sekä toimiva yhteistyö kehityksen suunnan ohjaamiseksi. Avoin lähdekoodi mahdollistaa myös eroavienkin tarpeiden hallinnan samassa projektissa. Ohjelmiston kehittyminen käytettäväksi demoversioksi tukee yhteisten prosessien kehittämistä ja palvelee samalla palautteen ja lisäohjauksen muodossa ohjelmiston kehitystä.

Kehitystyö olisi avoimessa säiliössä (repository), jotta siihen voisi laaja yleisö kommentein ja koodein osallistua. Softan viimeisin versio pyörisi useina julkisina testiversioina, jolloin tulevat käyttäjät ja ketkä vain kiinnostuneet kansalaiset voivat raportoida virheitä, käytettävyyshuomioita ja kehitysideoita.

Kehitykseen sopivaa tai sopivia yrityksiä voisi hankinnan aluksi kilpailuttaa ensimmäisten vaatimusten tuottamisessa julkisesti toimivaksi demoksi. Samalla tekijöiden taidot ja tavat tulevat paremmin arvioitua kuin kilpailutuspapereita täyttäessä.

Jos hankinnalla tulee budjetti- tai aikataulupaineita voidaan toimittajien määrää fyysisestä sijainnista riippumatta lisätä tai vähentää kunhan sopimukset on laadittu tämä huomioiden.

Samoin hankkeeseen osallistujien määrä voisi vaihdella joustavasti ja uusia partnereita voisi saada eri puolilta maailmaa. Jos partnereiden määrä kasva merkittävästi niin silloin kehitys- ja ennen kaikkea ylläpitokustannukset pienenevät minimaalisiksi. Ylläpitohan on tunnetusti n. 90 % prosenttia järjestelmän kokonaiskustannuksista hankinnan kustannusten ollessa n. 10 %.

Mutta rajoitteitakin toki on. Hyvällä tarkoituksella tehdyt lait ja asetukset julkisista hankinnoista sekä VM:n “ohjaus” eivät vanhakantaisuudessaan kaikilta osiltaan ehkä mahdollista veronmaksajien varojen optimaalista käyttöä. Jos näin on, lakia olisi syytä muuttaa tinkimättä kuitenkaan niissä säädetyistä laatukriteereistä.

Tuntuu kuitenkin siltä, että tämän Apotti-MUMPS-hankkeen kohdalla ollaan jo menty metsään. Paetkoon siitä laivasta ken voi. Pitää selvittää mitä asialle voi vielä tehdä.