Suomen käsittelemättömät väkivaltatraumat

Sisällisodan valkoista terroria ei voitu läpikäydä, sillä 20- ja 30-lukujen valkoisessa Suomessa voittajien historia oli toisenlaista ja esim. Tampereen teurastuksesta vaiettiin. Vankileirin määrää ja suuria kuolleisuuslukuja kauhisteltiin ympäri Eurooppaa ja muuta maailmaa. Silloin ei ehkä voinut olla kovinkaan ylvästä kulkea suomalaisena ulkomailla. Sen sijaan, että olisimme katsoneet rehellisesti kauhutekoja tehneisiin omiin verisiin käsiimme loimme Vapaussodan uhrimyytin, jossa itsenäistyminen keinotekoisesti sidottiin sisällissotaan.

Talvisotaan mentiin seuraavaksi ja siitä sotasensuurin- ja propagandan jatkuvasti vallitessa Jatko-sotaan ja Lapin sotaan. Nämä kolme varsin erilaista konfliktia niputtuivat sotapropagandan toimesta samaksi jatkumoksi. Välirauhansopimuksen Suomessa menneisyys haudattiin nopeasti ja joukot kotiutettiin. Varottiin puhumasta mitään, mikä voisi ärsyttää Neuvostoliittoa, joten ei sitten puhuttu sodista, niiden eroista eikä sotapropagandan kuvaa purettu. Suomettumisen myötä tuli virallinen idänystävyyden liturgia, jonka alle jäi monille eloon sotapropandan näkemys asioista. 60-luvun radikalismin osittain ilmaa puhdistava avaaminen tylpistyi kuitenkin vasemmiston ja oikeiston välisen vastakkainasettelun ja kylmän sodan jalkoihin. Kummallakin puolella oli oma totuutensa sodasta eivätkä nämä kohdanneet.

Vasta Neuvostoliiton kaaduttua ja EU-jäsenyyden myötä alkoi suomettuminen varovaisesti murtua. Koivisto piti kunniavelkaa Inkeriläisille tärkeänä ja mahdollisti laajan maahanmuuton. Lipponen hehkutti kesän 1944 torjuntavoittoja. Ahtisaari nosti veteraanit keskiöön, kuitenkaan avaamatta kolmen eri sodan välisiä eroja. Ehkä hyvä kansallisen sovun suhteen, mutta hieman hankala historian tapahtumien läpikäymisen kannalta. Samalla ehkä meille on muodostumassa sotaveteraanit-itsenäisyys-liturgia àla 40-luvun sotapropaganda? Onko tämän liturgian tulkinta sodista jo liian pelkistetty, yksinkertaistettu, mantranomainen ja myyttinen?

Kuitenkin monia tärkeitä kysymyksiä yhteistyöstä natsien kanssa on avattu, samoin suomalaisten keskitysleirien toiminta Itä-Karjalassa osana muuta etnistä profilointia. Keskustelu ei tunnu kuitenkaan etenevän. Samoja 40-luvun sotapropagandan hokemia pidetään edelleen valideina historiallisina faktoina. Koska näitä ”sotapropagandafaktoja” eivät esitä nuoren sukupolven edustajat vaan hieman varttuneemmat kansalaiset sopiikin kysyä ”eikö koulussa opeteta mitään?” sijaan että ”eikö aikuisiällä opi mitään?”.

Eikä vielä olla edes päästy Tampereelle 1918.


Merellä ja merenrannalla on monenlaista arvoa Helsingille

Demarin ehdotuksen mukaan kauneimmat rannat tulisi pilata tunkemalla niille kelluvia parkkipaikkoja. Käsittämätöntä, itsekästä ja esteettisesti rumaa ajattelua. Meri on tärkeä virkistysalue. Myykää autonne ja ostakaa polkupyörä, vene ja bussilippu, tulee halvemmaksi meille kaikille!

Kuitenkaan eri liikennemuotoja ei tule asettaa vastakkain ideologisesti vaan arvioida teknisesti.

Keskustan rajat autoilun suhteen ovat tulleet vastaan parkkipaikoissa ja väylissä. Hieman lisätilaa on hyvä hankkia taloudellisesti kestävin keinoin eli esim. lopettamalla keskustan parkkipaikkojen kustannusten subventointi kaupunkilaisten verovaroilla. Ei ole talouden tai maiseman kannalta järkevää venyttää näitä rajoja liian kalliilla tai rumilla hankkeilla, kuten kelluvat parkkipaikat tai keskustatunneli. Huolehditaan vain nykyisten autojen kohtuullisista liikkumis- ja parkkimahdollisuuksista. Autovoittoisempia asuinalueita kannattaa rakentaa esim. kauemmas keskustasta ja ahtaasta Helsinginniemestä.

Liian monet Helsingin arvokkaimmista ja kauneimmista rannoista on edelleen vajaakäytössä suurina parkkipaikkoina, kuten esim. Kauppatori. On aika kehittää Helsingistä merenrantakaupunki. Iänikuisten toriparkkien sijaan voisi rakentaa lisää vierasvenesatamia, jotta varakkaat veneturistit Suomesta, Venäjältä, Ruotsista ja muualta pääsevät helpommin kuluttamaan rahojaan keskustan ja Hakaniemen kaupoissa.

Siteeraan lopuksi toista demaria, sellaista jota kannattaa asiassa kuunnella eli Mauno Koivistoa Asuntoreformiyhdistyksen keskustelutilaisuudessa vuonna 1964:

”Henkilöauto on liikenneväline, joka luo enemmän liikennepulmia kuin ratkaisee niitä. Tämän vuoksi joudumme etsimään vastausta kysymykseen, miten yhdyskunnat ja niiden liikenneväylät tulee suunnitella, jotta liikenne sujuisi henkilöautojen lukumäärän voimakkaasta kasvusta huolimatta? Siten, että kollektiivisille kulkuvälineille varataan mahdollisuus hoitaa liikenne niin, ettei kenenkään ole pakko turvautua henkilöautoon (…)

Henkilöauto tulee mullistamaan yhteiskuntaelämämme perusteellisesti. Kysymys siitä, sanellaanko henkilöautolle sen paikka yhteiskunnassa vai saneleeko se meidän paikkamme, on ensiarvoinen kaikkea yhteiskuntasuunnittelua ajatellen. Minä pelkään, että henkilöautosta on tulossa meidän pyhä lehmämme, joka paneutuu makuulle mihin haluaa, ilman että sitä rohjetaan häiritä.”