Holhousyhteiskunta vai anarkia?

Kesätoimitukset ovat viime aikoina olleet vauhdissa ja innolla luoneet mielikuvaa Suomesta järjettömänä holhousyhteiskuntana, kuten esimerkiksi Stara. Vaikka tällaisen ”tissiwau” -roskajulkaisun kritisointi populismista ja faktojen puutteesta onkin tuskin vaivan arvoista niin pari pointtia aiheesta kuitenkin.

Jokaisella lailla on sekä hyviä ja huonoja vaikutuksia ja nämä pitäisi suhteuttaa. Myös aika muuttaa tilannetta. Eduskunta lakeja säätäessään tuottaa monia teknisiä arviointeja niiden vaikutuksista ja pyrkii toimimaan systemaattisen loogisesti. Arviointeja tulee osata käyttää tarkoituksenmukaisesti – ei niiden taakse raukkamaisesti piiloutuen, kuten esimerkiksi Anne Holmlund (kok.) yhdenvertaisen avioliittolain edessä.

Jos Suomen 1186 laista (ei sisällä asetuksia, säädöksiä tai direktiivejä) vain kymmenkunta aiheuttaa tällaisia ongelmia on tämä todella marginaalinen ongelma, ja voisi jopa väittää että lakeja kannattaisi säätää nykyistä enemmän ja niistä olisi varaa tehdä vieläkin tiukempia – ihmishenkien pelastamiseksi ja yhteisen hyvän tehostamiseksi. Trololololooo.

Hyvä ja tarpeellinen kritiikki jää usein puolitiehen ja syytetään jotain mystistä kasvotonta virkakoneistoa, jossa ”tehottomat virkamiehet” tai joku epämääräinen ”hallitus” tai ”eurobyrokraatit”puhdasta ilkeyttään hankaloittavat kansalaisten elämää. Kaikenlaiset tällaiset väittämät tulisi perustaa tarkemmin johonkin vahvistettuun tietoon, ei mielipiteisiin.

Järjestelmäkritiikki pitää viedä loppuun asti ja aloittaa aivan huipulta. Jos haluamme vapaamman yhteiskunnan pitää pohtia voimmeko lakkauttaa enemmän autoritäärisiä instituutioita, voimauttaa ja vapauttaa virkahenkilöitä toimimaan enemmän oman parhaan harkintansa mukaan ilman ja lisätä demokratiaa. Mehän emme sitten oikestaan tarvitse tasavallan presidenttejä, valtionkirkkoa tai virkamiesten virkavastuuta? Voisimme tehdä kansaäänestyksistä sitovia ja käyttää monia muita suoran demokratian keinoja yhteiselomme sujuvoittamiseksi. Ehkä myös eduskunnasta ja hallituksesta tulisi ajan myötä yhtä tarpeeton kuin presidentti-instituutiosta on jo nyt tullut?

Suomen käsittelemättömät väkivaltatraumat

Sisällisodan valkoista terroria ei voitu läpikäydä, sillä 20- ja 30-lukujen valkoisessa Suomessa voittajien historia oli toisenlaista ja esim. Tampereen teurastuksesta vaiettiin. Vankileirin määrää ja suuria kuolleisuuslukuja kauhisteltiin ympäri Eurooppaa ja muuta maailmaa. Silloin ei ehkä voinut olla kovinkaan ylvästä kulkea suomalaisena ulkomailla. Sen sijaan, että olisimme katsoneet rehellisesti kauhutekoja tehneisiin omiin verisiin käsiimme loimme Vapaussodan uhrimyytin, jossa itsenäistyminen keinotekoisesti sidottiin sisällissotaan.

Talvisotaan mentiin seuraavaksi ja siitä sotasensuurin- ja propagandan jatkuvasti vallitessa Jatko-sotaan ja Lapin sotaan. Nämä kolme varsin erilaista konfliktia niputtuivat sotapropagandan toimesta samaksi jatkumoksi. Välirauhansopimuksen Suomessa menneisyys haudattiin nopeasti ja joukot kotiutettiin. Varottiin puhumasta mitään, mikä voisi ärsyttää Neuvostoliittoa, joten ei sitten puhuttu sodista, niiden eroista eikä sotapropagandan kuvaa purettu. Suomettumisen myötä tuli virallinen idänystävyyden liturgia, jonka alle jäi monille eloon sotapropandan näkemys asioista. 60-luvun radikalismin osittain ilmaa puhdistava avaaminen tylpistyi kuitenkin vasemmiston ja oikeiston välisen vastakkainasettelun ja kylmän sodan jalkoihin. Kummallakin puolella oli oma totuutensa sodasta eivätkä nämä kohdanneet.

Vasta Neuvostoliiton kaaduttua ja EU-jäsenyyden myötä alkoi suomettuminen varovaisesti murtua. Koivisto piti kunniavelkaa Inkeriläisille tärkeänä ja mahdollisti laajan maahanmuuton. Lipponen hehkutti kesän 1944 torjuntavoittoja. Ahtisaari nosti veteraanit keskiöön, kuitenkaan avaamatta kolmen eri sodan välisiä eroja. Ehkä hyvä kansallisen sovun suhteen, mutta hieman hankala historian tapahtumien läpikäymisen kannalta. Samalla ehkä meille on muodostumassa sotaveteraanit-itsenäisyys-liturgia àla 40-luvun sotapropaganda? Onko tämän liturgian tulkinta sodista jo liian pelkistetty, yksinkertaistettu, mantranomainen ja myyttinen?

Kuitenkin monia tärkeitä kysymyksiä yhteistyöstä natsien kanssa on avattu, samoin suomalaisten keskitysleirien toiminta Itä-Karjalassa osana muuta etnistä profilointia. Keskustelu ei tunnu kuitenkaan etenevän. Samoja 40-luvun sotapropagandan hokemia pidetään edelleen valideina historiallisina faktoina. Koska näitä ”sotapropagandafaktoja” eivät esitä nuoren sukupolven edustajat vaan hieman varttuneemmat kansalaiset sopiikin kysyä ”eikö koulussa opeteta mitään?” sijaan että ”eikö aikuisiällä opi mitään?”.

Eikä vielä olla edes päästy Tampereelle 1918.


Kuinka välttää moraalipaniikki keltaisen lehdistön otsikoinnista?

Eli yhteiskunnallisen keskustelun lyhyet ohjeet:

  1. Suhteuta tapahtunut tilastollisesti. (osallistuneiden henkilöiden määrä vs. potentiaaliset henkilöt, ko. tapahtumien määrä, mahdollisuudet, todennäköisyydet…)
  2. Hahmota asian yhteiskunnalliset kustannukset suuntaan tai toiseen. (valtion tai kunnan kokonaistulo – ja menorakenne, kansantaloudelliset kustannukset eli miten toiset skenaariot vievät rahoja suuntaan tai toiseen jne.)
  3. Muistele lainsäädännön asettamat ohjaukset ja rajoitukset tapahtuman suhteen.
  4. Kuvittele itsesi ko. henkilön tai henkilöiden asemaan. (unohda ylempi tai alempi sosiaaliluokkasi, tulotasosi, kohtuullisen ehjä ja onnellinen lapsuutesi jne.)
  5. Lue aiheesta tehtyä tieteellistä tutkimusta. (kvg)

Oletko vielä närkästynyt? Sitten voitkin antaa analyyttisemman ja rakentavamman palautteen tapahtuneesta.

Muista myös moraalipaniikin määritelmä.

Tunteet on meillä uskonnottomillakin

En liittynyt kirkkoon tälläkään viikolla. En liity ensi viikollakaan. Aika paljon saa tapahtua, jotta liittyisin Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Meitä piintyneitä mutta välinpitämättömiä uskonnottomia on paljon. Me olemme se hiljainen massa, jonka riveistä kuitenkin haluan kommentoida Annamari Sipilän kirjoitusta keskustelun aloituksen toivossa.

”Jopa ateisteja” <- hui kauheaa :)

”Ääripäät” <- kyllä, tuolla liiallisella yksinkertaistamisella voidaan aina oikeuttaa oma asema, kun "ääripäät" voidaan määritellä mihin vain ja itsensä näppärästi janalle siihen niiden keskellä. Kuvanluomisessa ääripäiden ja sisarkirkkojen suhteen on jopa hieman epämiellyttävää äärikuvien lietsomista.

Ja mitä ihmettä: ”Ero on heidän mielestään vahva yhteiskunnallinen kannanotto ja rationaalisesti ajattelevan ihmisen ainoa vaihtoehto.”? Onko kukaan kuullut yhtäkään tällaista kommenttia?

”On itsestään selvää, että modernissa länsimaisessa demokratiassa kaiken lainkäytön ja hallinnon pitää olla erillään uskonnosta.” Kyllä, miksi et vie ajatusta loppuun asti?

”…mutta se ei tarkoita, että hengellisyys ja uskonnollisuus katoaisivat mihinkään. Ne vain saavat uusia muotoja, väittää asiaa tutkinut kuuluisa brittiläinen uskontotieteilijä Linda Woodhead.” Kyllä ja ei, ihmisillä on tarve johonkin ”suurempaan”, mutta se voidaan uskonnon lisäksi tyydyttää myös muilla keinoin. Tai kokonaan uudenlaisilla uskonnoilla.

Ja kuka nyt urkuja, Bachia, kulttuurin- ja historian opetusta on poistamassa? Ei uskonnottomien yhdenvertaisuus valtion ja kuntien edessä sitä tarkoita, päinvastoin, esimerkiksi yhteiset kulttuuritunnit nykyisen ylimitoitetun uskonnonopetuksen sijaan tukisivat tätä kulttuurin säilyttämisen tavoitetta paremmin.

Kirjoituksen esittämä mustavalkoisuus on valitettavan yleistä tapakristittyjen enemmistön riveissä. Usein tuntuu, että tiedän jopa heitä itseään enemmän uskonnosta, mutta vastavuoroisesti vapariuden ja ateismin käsitettä on vaikea ymmärtää. Joskus olisi kiva jos voisitte katsella maailmaa ja tätä suomeakin vähemmistön silmin.

Voi meitä suomalaisia, jos räsäseroporno on ainoa tapa saada chauvinistisia luterilaisia tai kirkkoa itseään keskustelemaan erilaisia vakaumuksia omaavien yhdenvertaisesta kohtelusta julkishallinnon edessä. Mutta kun keskustelua ei edes synny, vaan kyse on aina ”hyökkäyksestä” ja ”puolustelusta”.

Haluan uudenlaisen kirkon ja uskonnon, samaten kuin uudenlaisen suhteen valtion, kuntien ja uskontojen välillä. Onnekseni monet tuntemani ja tietämän piispat, papit ja riviluterilaiset edustavat juuri sitä kirkkoa, minkä haluaisin tulevan pinnalle.

Onko se liikaa pyydetty, että kaikki tulisivat kohdelluksi yhdenvertaisesti? Se kun ei olisi pois keneltäkään, ja veisi paljon turhaa tuulta pois Räsäsen puheista ja vapareiden erokampanjoista. Loppuisi tämä todella ikävä tunteiden pahoittaminen puolin ja toisin ja kolmansin ja voisimme paremmin kunnioittaa ja ymmärtää erilaisia vakaumuksia.

"Uskoa" ilman uskontoa

Itse ”uskon” esimerkiksi ystäviini, perheeseeni, partioliikkeeseen, Vasemmistoliittoon, ihmisten hyvyyteen, maailmanrauhaan, reservin sotilasjoukkoon, jonka kanssa harjoittelen ja moneen muuhun asiaan.

Tieteellisen maailmankuvani ja moraalinäkemykseni vuoksi en tyydytä psykologista tarvettani ”uskoon” uskontokunnan kautta.

Koska ”uskon” tarpeen voi tyydyttää myös muussakin kuin uskonnollisessa yhteisössä on jokainen uskonnollinen yhteisö poliittinen organisaatio. Uskonnollisia yhteisöjä tulisi kohdella kuten muitakin kansalaisjärjestöjä.

Kyllä, uskon asiat eli poliittiset näkemykset ovat hyvin tärkeitä monille, niiden kautta on tärkeitä perinteitä, mutta koska kaikkien kansalaisten näkemyksiä ja niitä ajavia etujärjestöjä tulee kohdella yhdenvertaisesti tulee valtion olla näkemysten suhteen puolueeton.

Eihän esimerkiksi kokoomuslaisuutta opeteta kouluissa, eduskunta järjestä istuntokautensa aluksi Greenpeacen mielenosoitusta kansanedustajille, Rauhanliiton tilaisuuksia säännöllisesti radioida Yleisradion kautta tai Suomen Sisu nauti laissa erityistä suojaa pilkalta.