Holhousyhteiskunta vai anarkia?

Kesätoimitukset ovat viime aikoina olleet vauhdissa ja innolla luoneet mielikuvaa Suomesta järjettömänä holhousyhteiskuntana, kuten esimerkiksi Stara. Vaikka tällaisen ”tissiwau” -roskajulkaisun kritisointi populismista ja faktojen puutteesta onkin tuskin vaivan arvoista niin pari pointtia aiheesta kuitenkin.

Jokaisella lailla on sekä hyviä ja huonoja vaikutuksia ja nämä pitäisi suhteuttaa. Myös aika muuttaa tilannetta. Eduskunta lakeja säätäessään tuottaa monia teknisiä arviointeja niiden vaikutuksista ja pyrkii toimimaan systemaattisen loogisesti. Arviointeja tulee osata käyttää tarkoituksenmukaisesti – ei niiden taakse raukkamaisesti piiloutuen, kuten esimerkiksi Anne Holmlund (kok.) yhdenvertaisen avioliittolain edessä.

Jos Suomen 1186 laista (ei sisällä asetuksia, säädöksiä tai direktiivejä) vain kymmenkunta aiheuttaa tällaisia ongelmia on tämä todella marginaalinen ongelma, ja voisi jopa väittää että lakeja kannattaisi säätää nykyistä enemmän ja niistä olisi varaa tehdä vieläkin tiukempia – ihmishenkien pelastamiseksi ja yhteisen hyvän tehostamiseksi. Trololololooo.

Hyvä ja tarpeellinen kritiikki jää usein puolitiehen ja syytetään jotain mystistä kasvotonta virkakoneistoa, jossa ”tehottomat virkamiehet” tai joku epämääräinen ”hallitus” tai ”eurobyrokraatit”puhdasta ilkeyttään hankaloittavat kansalaisten elämää. Kaikenlaiset tällaiset väittämät tulisi perustaa tarkemmin johonkin vahvistettuun tietoon, ei mielipiteisiin.

Järjestelmäkritiikki pitää viedä loppuun asti ja aloittaa aivan huipulta. Jos haluamme vapaamman yhteiskunnan pitää pohtia voimmeko lakkauttaa enemmän autoritäärisiä instituutioita, voimauttaa ja vapauttaa virkahenkilöitä toimimaan enemmän oman parhaan harkintansa mukaan ilman ja lisätä demokratiaa. Mehän emme sitten oikestaan tarvitse tasavallan presidenttejä, valtionkirkkoa tai virkamiesten virkavastuuta? Voisimme tehdä kansaäänestyksistä sitovia ja käyttää monia muita suoran demokratian keinoja yhteiselomme sujuvoittamiseksi. Ehkä myös eduskunnasta ja hallituksesta tulisi ajan myötä yhtä tarpeeton kuin presidentti-instituutiosta on jo nyt tullut?

Suomen käsittelemättömät väkivaltatraumat

Sisällisodan valkoista terroria ei voitu läpikäydä, sillä 20- ja 30-lukujen valkoisessa Suomessa voittajien historia oli toisenlaista ja esim. Tampereen teurastuksesta vaiettiin. Vankileirin määrää ja suuria kuolleisuuslukuja kauhisteltiin ympäri Eurooppaa ja muuta maailmaa. Silloin ei ehkä voinut olla kovinkaan ylvästä kulkea suomalaisena ulkomailla. Sen sijaan, että olisimme katsoneet rehellisesti kauhutekoja tehneisiin omiin verisiin käsiimme loimme Vapaussodan uhrimyytin, jossa itsenäistyminen keinotekoisesti sidottiin sisällissotaan.

Talvisotaan mentiin seuraavaksi ja siitä sotasensuurin- ja propagandan jatkuvasti vallitessa Jatko-sotaan ja Lapin sotaan. Nämä kolme varsin erilaista konfliktia niputtuivat sotapropagandan toimesta samaksi jatkumoksi. Välirauhansopimuksen Suomessa menneisyys haudattiin nopeasti ja joukot kotiutettiin. Varottiin puhumasta mitään, mikä voisi ärsyttää Neuvostoliittoa, joten ei sitten puhuttu sodista, niiden eroista eikä sotapropagandan kuvaa purettu. Suomettumisen myötä tuli virallinen idänystävyyden liturgia, jonka alle jäi monille eloon sotapropandan näkemys asioista. 60-luvun radikalismin osittain ilmaa puhdistava avaaminen tylpistyi kuitenkin vasemmiston ja oikeiston välisen vastakkainasettelun ja kylmän sodan jalkoihin. Kummallakin puolella oli oma totuutensa sodasta eivätkä nämä kohdanneet.

Vasta Neuvostoliiton kaaduttua ja EU-jäsenyyden myötä alkoi suomettuminen varovaisesti murtua. Koivisto piti kunniavelkaa Inkeriläisille tärkeänä ja mahdollisti laajan maahanmuuton. Lipponen hehkutti kesän 1944 torjuntavoittoja. Ahtisaari nosti veteraanit keskiöön, kuitenkaan avaamatta kolmen eri sodan välisiä eroja. Ehkä hyvä kansallisen sovun suhteen, mutta hieman hankala historian tapahtumien läpikäymisen kannalta. Samalla ehkä meille on muodostumassa sotaveteraanit-itsenäisyys-liturgia àla 40-luvun sotapropaganda? Onko tämän liturgian tulkinta sodista jo liian pelkistetty, yksinkertaistettu, mantranomainen ja myyttinen?

Kuitenkin monia tärkeitä kysymyksiä yhteistyöstä natsien kanssa on avattu, samoin suomalaisten keskitysleirien toiminta Itä-Karjalassa osana muuta etnistä profilointia. Keskustelu ei tunnu kuitenkaan etenevän. Samoja 40-luvun sotapropagandan hokemia pidetään edelleen valideina historiallisina faktoina. Koska näitä ”sotapropagandafaktoja” eivät esitä nuoren sukupolven edustajat vaan hieman varttuneemmat kansalaiset sopiikin kysyä ”eikö koulussa opeteta mitään?” sijaan että ”eikö aikuisiällä opi mitään?”.

Eikä vielä olla edes päästy Tampereelle 1918.


Liikennemuotojen retorisesta, keinotekoisesta ja tarkoituksenhakuisesta vastakkainasettelusta

”Pyöräkeskustelua on leimannut ajoittain vastakkainasettelu, jossa vuorotellen autoilijat, pyöräilijät ja kävelijät käyvät toistensa kurkkuun.” HS 14.2.2013.

Järkevintä olisi ajatella jokaista liikennemuotoa eli:

  • kävelyä,
  • pyöräilyä,
  • julkista liikennettä ja 
  • yksityisautoilua

siten, että niistä jokaisen pitää sujua ja sitä varten väylien pitää olla kunnossa.

Joissain tapauksissa parannukset yhdelle liikkumismuodolle voivat olla toisilta pois ja joissain tapauksissa ei. Liikenne on kuitenkin kokonaisuus, jossa minkä tahansa liikennemuodon sujuvoittaminen hyödyttää kaikkia liikkujia välineestä huolimatta.

Jos tarkemmin haluaa vertailla erilaisia parannuksia niin mielestäni se on hyvä esim. tehdä

  • ihmisten keskimääräisen liikkumisnopeuden,
  • kustannusten (yksityishenkilö ja julkinen),
  • ympäristön,
  • kansanterveyden ja
  • läpimenon kannalta.
Näiden kriteerien keskinäisestä suhteesta, minimi- ja maksimiarvoista sekä optimaalisesta tilanteesta voivat ihmiset perustellusti olla eri mieltäkin, ja tällaiset kriteeristöt luovat hedelmällisen pohjan keskustelulle.

Keinotekoista on ajaa ihmisiä toisiaan vastaan sellaisilla retorisilla harhoilla, että olisi esim. valittava lopullisesti ja sataprosenttisesti pyöräilyn ja autoilun välillä. Sellainen on vain moraalitonta riidankylvämistä ja valitettavasti joillain myös tapa tehdä politiikkaa.

Yleinen, normaali, hyväksyttävä – luonnollinen, luonnoton, yliluonnollinen

Normaali -sanalla on kaksi merkitystä eli se voidaan johtaa sekä yleisestä että hyväksyttävästä (normi). Yhteiskunnallisessa keskustelussa johdetaan usein virheellisesti yleisestä ilmiöstä normaalin kautta hyväksyttävä ja edelleen tavoiteltava.

Esim. orjuus, rasismi tai vaimon hakkaaminen voivat olla tai ovat voineet olla yleisiäkin tapoja, mutta se ei tee niistä moraalisesti hyväksyttäviä tai yhteiskunnallisesti tavoiteltavia. Ilmiön yleisyydellä on roolinsa mietittäessa käytännön toimenpiteitä, mutta ei keskustelun periaatteellisessa ja moraalisessa osassa.

Poliittinen valta tai biologiset tai psykologiset impulssit eivät anna moraalista oikeutusta. Moraali kertoo mikä on oikein. Tieteellinen tutkimus selittää ja auttaa tarkemmin sen käytännön soveltamista. Tiede myös ohimennen selittää poliittista valtaa, moraalivalintojamme sekä biologisia ja psykologisia impulssejamme.

Toinen virheellinen päättelyketju on ilmiön määrittäminen luonnottomaksi ja toisen sen vastakohtana luonnolliseksi ja sitä kautta yleiseksi sekä hyväksyttäväksi. Esim. Darwinia on jo yli sata vuotta tulkittu tahallisesti väärin tiettyjen poliittisten tarkoitusperien pyhittämiseksi.

Olemassa olevat ilmiöt ovat luonnollisia, mukaan lukien sekä valtavirran että vähemmistöt, sattumat ja poikkeamat. Luonnollisuudessa ei luonnollisesti ole tarkoitusta. Osan luonnollisesta eli olemassa olevasta tiede on jotenkin selittänyt ja tämä selvitystyö jatkuu. Yliluonnollista ja luonnotonta ovat oikeastaan vain ihmisten itse keksimät asiat eli teoriat ja harhat, joille ei ole todisteita tai joiden olemassaolo on hyvin epätodennäköistä nykyisen tiedon perusteella.

Esimerkiksi homous ei ole luonnotonta, jumalien olemassaolo on yliluonnollista, ja ihmisten usko jumaliin luonnollista. Usko on myös yleistä ja siten normaalia – kuten myös uskonnottomuus on yleistä ja normaalia.

Mutta ovatko nämä ilmiöt normaaleja myös sanan normittavassa merkityksessä? Mitä nämä ilmiöt oikeastaan ovat ja minkälaisiin osiin ne hajoavat? Ovatko ne, tai mitkään ilmiöt ylipäätään, vastakkaisia vai haluammeko vain ihmismielessämme näin ajatella ja luokitella? Juuri tämän vuoksi tiede on mielenkiintoista ja tärkeää.