Mytologiset satumaailmat Suvivirsi -keskustelussa

Moni puhuu Suvivirrestä erityisen suomalaisena kulttuurihistoriallisena piirteenä, vaikka se on alunperin joko ruotsalainen (“Den blomstertid nu kommer”) tai saksalainen. Suvivirsi on myös uudehko tulokas (1695) ja ajalta ennen keinotekoista kansallisvaltiovouhotusta kun Eurooppa ja Suomi olivat kansainvälisempiä kuin nykyisin. Jos puhutaan Suvivirrestä “erottamattomana osana suomalaista kulttuuriperinnettä” niin silloin ymmärretään suomalaisuus ja kulttuuri vaarallisen kapeasti sekä keinotekoisen irtonaisena maailman kulttuurihistoriasta.

Kulttuuri on vaikeasti määriteltävä ilmiö ja pitää sisällään ainakin tavat, kielet, talouden, tekniikan ja taiteet. Kulttuuri ei koskaan toimi missään “kansallisessa tyhjiössä”, vaan on erottamattomasti linkitetty maailman kulttuuriin. Perussuomalaisten taannoinen kulttuuriohjelma on hyvä esimerkki siitä, kuinka vaarallista ja keinotekoista on yrittää ahtaa kulttuuria puhtaasti kansalliseen muottiin. Olisikin henkisesti köyhää, jos käsityksemme taiteesta rajoittuisi ainoastaan kansallisromantiikan ajan Gallen-Kalleloihin tai Sibeliuksen musiikkin. Nämä kansallisromattiset teokset eivät olisi voineet syntyä missään “perussuomalaisessa” tyhjiössä, vaan ammentavat paljon tuon ajan eurooppalaisesta kulttuurista.

Tänä kansallisromanttisena aikana Lönnrot loi meille Kalevalan osoittamaan suomalaisen kansakunnan myyttistä ja ikuista luonnetta. Ennen Kalevalan kirjoittamista suomalaiset eivät tienneet mitään Sammosta, Väinämöisestä ja Kullervosta, vaan vasta 1800-luvun filosofisen muodin myötä rysähti Kalevala kulttuuriimme takaisin sisään.

Kristinuskon saapuminen Suomeen 1100-luvulla oli samanlainen ilmiö, josta sittemmin on tarkoituksella rakennettu myyttinen osa “aitoa suomalaisuutta” korvaamalla aiempia pakanajuhlia kristillisillä perinteillä ja esimerkiksi sekoittamalla Neitsyt Mariaa, Jeesusta ja Kalevalaa kansanrunoudessa.

Kalevala tuli siis Suomeen 1800-luvun puolessa välissä ja kristillisyys 1100-luvulla. Mielenkiintoista onkin verrata Kalevalaa ja kristillisyyttä. Kumpi on aidommin “suomalaista kulttuuria”? Jos jommasta kummasta pitäisi luopua, niin kumpi se olisi? Aika keinotekoista kummassakin tapauksessa – eikä ikuista kummassakaan.

Kristillisyyden ja Kalevalan lisäksi on myös myöhemmin syntyneitä myyttejä suomalaisuudesta: itsenäisyys ja Talvisota.

Itsenäistymissentrisessä historiankirjoituksessa vuosi 1917 on maaginen portti “oikeaan Suomeen” ja kaikkea aiempaa toimintaa yritetään sovittaa siihen tähtääväksi. Verinen sisällissota ja siellä tehdyt rikokset halutaan unohtaa. Aiemmin sotaa kutsuttiin jopa vapaussodaksi (!). Osaksi tästä syystä ”itsenäisyys” on Suomessa retorisesti toisteltu mantra ilman sisältöä.

Toinen sotaisa suomalainen myytti on vuoteen 1945 jatkunut Talvisota. Moni “Kiitos 1939-1945” paidassa leijonakorut kaulassa kulkevista “patriooteista” tuskin ymmärtää sotaan johtanutta poliittista kehitystä tai sodan yhteiskunnallista ja sosiaalista vaikutusta. Sen sijaan kyllä tiedetään mitkä rykmentit olivat Siiranmäellä, että Laguksen panssarit oli Marskin nyrkki, korpisoturit oli kovia jätkiä ja kuinka mottitaisteluja käydään. Mielenkiintoista nippelitietoa, mutta siihen se jääkin.

Kaikki yllä mainitut ilmiöt ilman laajempaa poliittista, historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ovat arvotonta, mytologista materiaalia, jolla ei voida suomalaista kulttuuriperintöä määritellä. Suvivirren puolustamisessa ei siis ole kyse kulttuuriperinteen vaalimisesta, vaan mytologisissa yksinkertaistetuissa satumaailmoissa (kristinusko, kalevala, talvisota, itsenäisyys) elämisestä.

Suvivirsi itsessään on erittäin pieni osa kulttuuria ja suvivirren uskonnottomaan versioon siirtyminen olisi sitäkin pienempi muutos. Suomalainen kulttuuriperintö muuttuu monessa muussa asiassa paljon voimallisemmin ja radikaalimmin, kuten onkin luontaista ja välttämätöntä kulttuurin kaltaiselle laajalle ilmiölle.

Eniten Suvivirttä osana “suomalaista kulttuurihistoriaa” puolustavat ne, jotka suomalaisuudesta tai kulttuurista vähiten ymmärtävät. Olisiko kansakunnan sivistämiseksi vapautettava uskonnon opetteluun käytetyt oppitunnit kulttuurin opiskeluun laajemmasta näkökulmasta, ilman rajoittavia ev.lut.-laseja?

(c) Pertti Jarla


Suvirsi, monen muun käytännön lisäksi, on uskonnon harjoittamista koulussa ja siten se eriarvoistaa tarpeettomasti. Uskonnon harjoittaminen ei ole viranomaisten tehtävä, vaan kaikkia kansalaisia tulee kohdella yhdenvertaisesti.

Suomen käsittelemättömät väkivaltatraumat

Sisällisodan valkoista terroria ei voitu läpikäydä, sillä 20- ja 30-lukujen valkoisessa Suomessa voittajien historia oli toisenlaista ja esim. Tampereen teurastuksesta vaiettiin. Vankileirin määrää ja suuria kuolleisuuslukuja kauhisteltiin ympäri Eurooppaa ja muuta maailmaa. Silloin ei ehkä voinut olla kovinkaan ylvästä kulkea suomalaisena ulkomailla. Sen sijaan, että olisimme katsoneet rehellisesti kauhutekoja tehneisiin omiin verisiin käsiimme loimme Vapaussodan uhrimyytin, jossa itsenäistyminen keinotekoisesti sidottiin sisällissotaan.

Talvisotaan mentiin seuraavaksi ja siitä sotasensuurin- ja propagandan jatkuvasti vallitessa Jatko-sotaan ja Lapin sotaan. Nämä kolme varsin erilaista konfliktia niputtuivat sotapropagandan toimesta samaksi jatkumoksi. Välirauhansopimuksen Suomessa menneisyys haudattiin nopeasti ja joukot kotiutettiin. Varottiin puhumasta mitään, mikä voisi ärsyttää Neuvostoliittoa, joten ei sitten puhuttu sodista, niiden eroista eikä sotapropagandan kuvaa purettu. Suomettumisen myötä tuli virallinen idänystävyyden liturgia, jonka alle jäi monille eloon sotapropandan näkemys asioista. 60-luvun radikalismin osittain ilmaa puhdistava avaaminen tylpistyi kuitenkin vasemmiston ja oikeiston välisen vastakkainasettelun ja kylmän sodan jalkoihin. Kummallakin puolella oli oma totuutensa sodasta eivätkä nämä kohdanneet.

Vasta Neuvostoliiton kaaduttua ja EU-jäsenyyden myötä alkoi suomettuminen varovaisesti murtua. Koivisto piti kunniavelkaa Inkeriläisille tärkeänä ja mahdollisti laajan maahanmuuton. Lipponen hehkutti kesän 1944 torjuntavoittoja. Ahtisaari nosti veteraanit keskiöön, kuitenkaan avaamatta kolmen eri sodan välisiä eroja. Ehkä hyvä kansallisen sovun suhteen, mutta hieman hankala historian tapahtumien läpikäymisen kannalta. Samalla ehkä meille on muodostumassa sotaveteraanit-itsenäisyys-liturgia àla 40-luvun sotapropaganda? Onko tämän liturgian tulkinta sodista jo liian pelkistetty, yksinkertaistettu, mantranomainen ja myyttinen?

Kuitenkin monia tärkeitä kysymyksiä yhteistyöstä natsien kanssa on avattu, samoin suomalaisten keskitysleirien toiminta Itä-Karjalassa osana muuta etnistä profilointia. Keskustelu ei tunnu kuitenkaan etenevän. Samoja 40-luvun sotapropagandan hokemia pidetään edelleen valideina historiallisina faktoina. Koska näitä ”sotapropagandafaktoja” eivät esitä nuoren sukupolven edustajat vaan hieman varttuneemmat kansalaiset sopiikin kysyä ”eikö koulussa opeteta mitään?” sijaan että ”eikö aikuisiällä opi mitään?”.

Eikä vielä olla edes päästy Tampereelle 1918.


Jääkärit – myös uhka Suomen itsenäisyydelle

Jääkärit olivat myös uhka Suomen itsenäisyydelle. Suomen itsenäisyyshän saavutettiin ilman sotaa ja ainuttakaan laukausta tai kuolemaa. Sisällissodan sytyttyä maahamme Saksan keisarikunta päätti tukea valkoisia lähettämällä joukkoja Suomeen. Samalla lähetettiin jääkäreistä noin puolet eli valkoisia tukevat. Toinen puolisko, jonka sympatiat olivat vasemmalla, jätettiin Saksaan. Osa heistä pääsi kuitenkin omin avuin taistelemaan punaisten puolelle.

Valkoiset ja saksalaiset voittivat sisällissodan, saksalaiset joukot jäivät maahan ja tynkäeduskunnan enemmistöllä päätettiin hankkia kuningas Saksasta. Samaan aikaan saksalaiset joukot olivat miehittäneet Baltian maat, Valko-Venäjän ja Ukrainan. Jollei Saksa olisi hävinnyt sotaa länsirintamalla olisimme hyvinkin mahdollisesti olleet osa saksalaista itämerenimperiumia ja itsenäisyytemme kyseenalaista.

Analogia on mielenkiintoinen myös Neuvostoliiton suuntaan siinä tapauksessa jos punaiset olisivat voittaneet sisällissodan. Sisällissotaa käyvä bolsevikkihallinto tuskin olisi kovin voimallisesti voinut painostaa Suomea osaksi Neuvostoliittoa, vaan olisi enemmin toivottanut demarien hallitseman Suomen hyväksi naapuriksi, kauppasaarron vuoksi paljon tarvituksi väyläksi ulkomaankaupalle ja jonkinlaiseksi suojaksi Pietarille. Tästä osoituksena Neuvostoliiton hyvin ponnettomat toimet Vienan ja Aunuksen retkien torjumiseksi ja Koiviston alueen käyttö brittilaivaston toimesta iskuihin Pietaria vastaan.

Tällainen hyviä naapuruussuhteita hoitanut demarisuomi tuskin olisi joutunut talvisotaan, jatko-sotaan tai Lapin sotaan, eikä natsi-saksallakaan olisi ollut Norjan ja Tanskan valtaamisen kaltaisia tarpeita tai mahdollisuuksia suunnallamme. Ei olisi mennyt Karjala eikä olisi tullut suomettumista.

Joka tapauksessa sisällissota oli suuri menetys suomelle ja altisti meitä talvisodalle. Yhtenäisempi ja tasapainoisempi Suomi olisi kyennyt uskottavammin hoitamaan suhteensa niin itään kuin länteen ja ehkä hieman paremmassa asemassa luovimassa II maailmansodan karikkoisissa virtauksissa.

Tässä on toki paljon avoimia kysymyksiä ja jossittelua, ja kuulen mielelläni kommentteja, argumentaatiota ja spekulaatiota aiheesta!

Kansallinen Mannerheim-fantasia

Historia ei ole yksi yhtenäinen tarina, vaan miljoonista äänistä ja mahdollisuuksista koostuva virta läpi ajan. Tapahtunutta todellisuutta tulee osata tulkita monipuolisesti eri näkökulmista ja todennäköisyyksistä.
Kuitenkin yksi surullisimpia ilmiöitä suomalaisen lähisotahistorian osalta on ollut valtion sodan aikana luoman propagandakuvan lähes suora hyväksyminen monien ”totuudeksi” sodista. Tiedättehän, lumipukuinen karski suomalaissotilas hiihtopartiossa, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen nuori lotta tähystämässä vihollisen turmalintuja ja tuimakatseinen ylipäällikkö väsymättömästi kumartuneena karttojensa ääreen. En tietenkään tarkoita, etteikö näitäkin olisi (pienissä määrin) tapahtunut. Oleellista on kuitenkin tietää mitä kaikkea tapahtui, missä mittasuhteissa, miksi kehitys vuosikymmenten ajan johti sotaan, mitkä olivat kulloiset mahdollisuudet ja minkälaisia erilaisia kohtaloita ja näkemyksiä kuhunkin hetkeen liittyi, niin Suomessa kuin muualla.
Talvisotaan ja Mannerheimiin liitetään irrationaalisia ja uskonnollisia mielikuvia. Kuin Suomi olisi olemassa ainoastaan Talvisodan kiirastulimaisen puhdistuksen tuloksena, kuin meidät olisi niissä kohtalonliekeissä taottu sammoksi, Suomeksi. Ja että kärsimyksemme ja siten suomalaisuutemme suurin symboli olisi pyhimyksen asemaan korotettu ja kirkkojemme seinille ripustettu Mannerheim. Tuo ”suurin suomalainen”.
Kuitenkin tällaista tunkkaista nationalismia edistävillä kansalliskiihkoisille suomenluojille haitallista Mannerheimissa olivat hänen aatelinen taustansa ja ruotsinkielisyytensä. Jos Mannerheimin vain olisikin korvannut matalista torpista kohonnut suomenkielinen pellavapää niin riemulla ei varmasti olisi ollut mitään rajoja. Jospa Tuntemattoman Koskela olisikin vain ollut saatavilla tähän rooliin!
Mutta Mannerheimkin oli ihminen vain, joka mm. nukkui, söi, joi, paskoi, nai, suri, rakasti ja ajatteli. Hänestä kirjoitettu hyvin monia kirjoja, lähes kaikki kuitenkin tunteellista ja romantisoivaa roskaa. Yhtään kunnollista elämänkertaa hänestä ei ole ilmestynyt. Vielä. Toivottavasti tuleva uusi elokuva antaa mahdollisuuden tämän miehen ja historian monipuolisempaan ymmärtämiseen ja hahmottamiseen käyttämällä taiteen ja fiktion tuomia keinoja.
Mutta olisikohan tässäkin kiukkuisessa reaktiossa taas kyse siitä, ettei maailma ole vain yksinkertainen, tarkoituksenmukainen ja perisuomalaisilla totuuksilla sekä tarkoituksilla täytetty paikka vaan kaikki on hyvin paljon monimutkaisempaa, kaoottisempaa ja rikkaampaa kun siihen vain avoimin mielin tutustuu.
Ja ettet mahdollisesta pahoinvoinnistasi tai epäonnistumisistasi voi syyttää kuin sattumaa, lähtökohtiasi, omaa tarmoasi ja hyvinvoinnin kustannuksissa pihtailevaa oikeistoa. Mutta et ”neekereitä esittämässä marskia veronmaksajien rahoilla”. Hänen tarinansa uudelleenkerronta on lopulta kuitenkin vain kunnianosoitus hänelle.