Poliitikot opettelevat IT-politiikkaa

Osallistuin salonkitenttiin ja kysyin IT-politiikasta ehdokkailta (kohdassa 1:42:47):


”Tässä puhuttiin aikaisemmin miten IT pystyy vaikuttamaan kansantalouteen myönteisemmin. Aika monessa puolueessa (on) sama litania että IT:ltä saadaan kasvua. Kysymys on miten me konkreettisesti saadaan (tämä) aikaan ja minkälaisilla valtion toimilla me voidaan vaikuttaa IT-alan kehitykseen ja siihen, että se vaikuttaa kansantalouteen. Marialla on justiinsa ollut toi Apotti-hanke pöydällä HUS:in hallituksessa, sä voisit erityisesti kommentoida sitä.”


Myönnetään, polveileva kysymys, jonka olisin voinut kohdentaa paremmin.


Maria Ohisalolle (vihr.) tuli Apotti-syntien (HUS-hallituksessa juuri päätöksenteossa) vuoksi aloitusvuoro vaikeasta aihealueesta.


Maria lähestyy kuvaamalla tiedonkeruun yhtenäistämisen ja hyvinvoinnin mittauksen tärkeyttä kansantalouden kannalta. Hän puhuu hyvin myös sähköisestä asioinnista, e-reseptistä ja turhan tekemisen poistamisesta IT:n avulla. Selkeästi oman osaamisalueen IT-hankkeet ovat tiedossa.


Tenttaan Mariaa vastaamaan nimenomaan IT-alan työpaikkojen sekä kansantalouden kannalta, ja hän viittaa siihen, että pitää se e-reseptikin rakentaa. Vasta-argumenttini on Apotti, joka todennäköisesti ostetaan ulkomailta eikä siten ”tuo yhtään työpaikkaa”.


Tämä on osaltani kärjistys. Tietenkin Apotti luo työpaikkoja, mutta ei niin paljon eikä sellaisia alaa ja kansantaloutta eteenpäinvieviä työpaikkoja kuin esim. järjestelmän hankinta ostamalla kehitystyötä loisi.


Apotista Maria lisäksi nostaa esiin huolia hankintahinnasta vähäisen tarjoajajoukon vuoksi ja perusongelmana sen, että yritetään tehdä liian isoa.


Patrik Gayer (rkp) kommentoi ja tuo hyvin pöydälle uuden näkökulman eli valtion ja kuntien heikon IT-hankintaosaamisen, johon panostaminen hänen mukaansa maksaisi itsensä hyvin takaisin. Olen samaa mieltä ja tästä pisteet Patrikille!


Petrus Pennasen (pir.) mielestä julkisten IT-hankintojen prosessi on ”täysin pielessä” ja hän kuvaa hyvin konkreettisesti ja kansantajuisesti ongelmaa (kannattaa katsoa, kohdassa 1:46:30). Lisäksi erityiset pisteet Petrukselle siitä, että räätälöity ohjelmistokehitys pitää tehdä avoimena lähdekoodina, jotta vältetään toimittajaloukut.


Matti Parpala (kok.) peesaa Patrikia hankintalainsäädännön ongelmista ja nostaa esiin, että melkein jokainen puolue haluaa säästää (kirj. huom. hullut!) tietojärjestelmistä ja tulkitsee sen tarkoittavan ”vähemmän tietojärjestelmiä”. Mai Kivelä (vas.) välihuutaa tähän ettei tämä ole Vasemmistoliiton linja. Matti ei pidä tietojärjestelmistä säästämistä järkevänä.


Muutoin Mai jatkaa että hankintalain puitteissa pitäisi IT-hankkeissa enemmän tehdä enemmän sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää ohjausta, jonka kautta voisi tukea kotimaisia reiluja toimijoita. Tämä on hyvä uusi näkökulma ja pisteet (oman puolueeni jee!) ehdokkaalle siitä. Ei tosiaankaan ole yhdentekevää kuinka erilaiset ohjelmistot toimivat luonnon tai yhteiskunnan kannalta. Hyvä julkinen hankinta huomioi myös nämä mahdollisuudet, lopulta kyse on painotuksissa vaatimusmäärittelyssä.


Muutoin Main mukaan kilpailuvalttimme IT-alankaan työpaikoissa ei ole hinta, vaan korkea osaaminen. Lisäksi Main mukaan on tärkeää, että vakaa yhteiskunta tarjoaa suotuisat toimintaympäristön yrityksille, ja esimerkkinä Mai mainitsee Supercellin.

Lopuksi Maria tuo vielä esille Kanta-hankkeen tärkeyden ja Matti muistuttaa, että isotkin IT-hankkeet onnistuvat kun ne tehdään oikein.


Oman näkökulmani (voin olla hieman puolueellinen toki) kannalta Patrik, Mai ja Petrus olivat parhaiten kartalla siitä, mitä olisi tehtävissä valtion IT-politiikassa. Marian vastaus oli laaja, mutta punaista lankaa IT-politiikan kannalta ei tuntunut löytyvän. Matilla tuntui olevan jotain hajua, mutta vain vähän konkreettista tuotavaa pöytään.

Olisin toivonut huomioita alan koulutuksesta ja siitä, kuinka julkinen voisi oman hankintapolitiikkansa ja esimerkiksi avoimen lähdekoodin avulla kannustaa alaa laadukkaampaan toimittamiseen ja siten lisätä IT-alan kansainvälisiä menestystarinoita. Nykyisin julkinen IT-ostaminen tuntuu sitovan IT-firmoja heikkolaatuiseen tekemiseen kaksisuuntaisten toimittajaloukkujen kautta. Tämä ei haasta firmoja tai tekijöitä kehittymään kansainvälisessä kilpailussa tarvittavalle tasolle.

IT-poliitikasta pitäisi puhua enemmän, jotta IT-politiikka muuttuisi. Näissäkin vaaleissa.

Vastuu avoimen lähdekoodin käytön lisäämisestä on poliitikoilla – ei nörteillä tai asiantuntijoilla.

Julkisen ohjelmistojen hankinnan haasteet ovat erilaiset kuin yksityisellä: lait ja asetukset asettavat tarkempia ja yksityiskohtaisempia, mutta myös pidempiaikaisia vaatimuksia ohjelmistojen toiminnalle. Yksityinen voi vaihtaa liiketoimintamalliaan tehokkaasti, mutta millä julkinen esim. lopettaa syöpäpotilaiden hoidon kolmen vuoden määräajaksi? Lait rajoittavat siis julkisen dynaamisuutta ja julkisen toimintamallit ovat lähtökohtaisesti hyvin erilaiset. Tämä antaa enemmän syytä käyttää avointa lähdekoodia ja ketterää kehitystä julkisella. Tänään tietotekniikkajaosto päätti lisätä avoimen lähdekoodin käyttöä kaupungin hankinnoissa. Avoin lähdekoodi tarjoaa julkiselle hyötyjä ainakin kustannusten, laadun, toimittajaloukkujen purkamisen, projektien hallittavuuden ja yhteensopivuuden suhteen.

Monet toimittajat pullikoivat vastaan niin avoimen lähdekoodin kuin avoimien rajapintojen toimittamisessa, koska pelkäävät aivan oikein vanhan toimittajaloukkuliiketoimintamallinsa puolesta. Itse uskon, että avoin lähdekoodi auttaa monia toimittajia nousemaan nykyisen julkisen IT-ostamisen osittain synnyttämästä laaduttoman tekemisen kuopasta ja laadulla kilpailemaan paremmin kansainvälisillä markkinoilla. Suomalaisen julkisen sektorin IT-ostamisen synnyttämät kansainväliset menestystarinat voidaan laskea yhden käden sormilla, jos sitäkään. Huomioiden suunnattoman käytetyn rahamäärän ei liiketoiminnan etua voida käyttää nykymenon oikeutuksena.

Vastuu toiminnan muutoksesta on poliitikoilla, joista monet vasta nyt opettelevat, että IT on enenevissä määrin normaali poliittisen päätöksenteon sektori josta pitäisi osata edes perusteet. Tätä ei ihan helpoksi tee IT:n fyysisen maailman insinööriprojektien logiikasta varsin poikkeava ja monesti moninkertaisesti monimutkaisempi mahdollisuus- ja seuraamusavaruus. Mutta opetella pitää yhtä kaikki.

Journalistit ovat poliittisten it-päätösten edessä lähes aina yhtä avuttomia kuin vanhan liiton poliitikot – ei osata yhdistää tilannetta oikeisiin poliittisiin päättäjiin, jolloin tarvittavaa painetta päätösentekoon ei synny. Pikemminkin poliitikko on päätöksenteon edessä usein varsin yksin haalimassa lähipiirin kaikentasoista nörttiä auttamaan edes perustason käsitteiden selventämisessä. Jos poliitikko on ahkera niin hän edes yrittää, mutta niin se ei aina mene.

Julkisen sektorin it -ostamisen muutostarpeet kansantalouden ja työllisyyden kannalta

Valitettavien it-alan irtisanomisten myötä monet poliitikot ovat ehdotelleet erilaisia valtion toimia uusien työpaikkojen luomiseksi. En kuitenkaan pidä esimerkiksi valtionyhtiön perustamista järkevänä, vaan alan kehityksen ja kansantalouden kannalta tehokkaampi keino olisi julkisen it-ostamisen suunnan muuttaminen.

Nykyisellään massiivinen julkinen sektori ostaa usein mustalaatikkototeutuksena hallinnon ja lainsäädännön tarpeisiin erikseen räätälöityjä järjestelmiä, jotka käytännössä usein aiheuttavat toimittajaloukun. Julkinen sektori itse ostovaatimuksillaan tai pikemminkin vaatimusten puutteella ajaa toimittajia heikkolaatuisten ja liian räätälöityjen ratkaisujen tuottamiseen.

Suomessa on tietty joukko julkisen sektorin järjestelmien toimittamiseen erikoistuneita yrityksiä mikä osaltaan vinouttaa alan kehitystä. Esimerkiksi Helsingin kaupungin n. 500 räätälöidystä ohjelmasta noin 75%:sta vastaa 20 (!) toimittajaa. Useamman vuosikymmenen toimituksista ja toimittajien liiketoiminnan kehityksestä voi jo silmämääräisesti päätellä ettei järjestelmiä ole aina hankittu aidosti vapaalla kilpailulla. Nämä hankinnat olisivatkin hyvä tietojenkäsittelytieteellisen tutkimuksen kohde.

Ohjelmistoyrityksen kannattaa minimoida softaan käytettävät kustannukset ja sitenkin maksimoida voitot. Kustannukset minimoidaan käyttämällä mahdollisimman pientä ja halpaa työpanosta ohjelmien kehittämiseen, mikä näkyy suoraan ohjelman heikossa laadussa. Voitot maksimoidaan mahdollisimman korkeilla lisenssi-, ylläpito-, ja palvelumaksuilla. Kun ostaja on toimittajaloukossa ei hän voi myöskään voi laittaa toimittajaa ahtaalle tai vaihtoon laadun vuoksi.

Osan vastuusta ohjelmistojen räätälöintitarpeesta saavat kantaa lainsäätäjät ja virastojen johto. Lait, säädökset ja virastojen prosessit tulee jatkossa laatia niiden ohjelmoitavuus ja automatisointi paremmin huomioiden. Olisi myös mielenkiintoinen tietojenkäsittelytieteellinen tutkimuskohde, että kuinka suuri osa julkisen sektorin ohjelmistojen vaatimuksista tulee suoraan lainsäädännöstä tai hallinnon säädöksistä.

Osa heikkolaatuisuudesta johtuu suomalaisten it-yritysten omasta heikosta laadusta ja myös suomen it-ammattilaisten heikosta osaamisesta. Puuttuva laajempi kansainvälinen kilpailu tai alan kansainvälistyminen nostaisi laatua. Toinen osa laatuongelmaa on it-koulutuksen osittainen heikko laatu, mikä johtuu osaltaan koulutusohjelmien liian suurista sisäänottomääristä ja siten osittain heikkotasoisesta oppilasaineksesta. Monelta osin it:n korkeakoulututkimus on onneksi kansainvälisesti laadukasta, joskin liian heikosti resurssoitua kokonaisuudessaan. Aiempina vuosikymmeninä suomalaisten suuryritysten atk-osastot ja siten myös järjestelmät oli huolella rakennettu pitkäkestoisella panostuksella henkilöstöön ja järjestelmiin. Monet puheet suomalaisesta kovasta it-osaamisesta rakentuvat tämän perinnön varaan. Valitettavasti yritysfuusiot, ulkoistaminen ja pikavoittojen hankkiminen kvartaalitaloudessa sopivat huonosti laadukkaan it:n kasvattamiseen.

Summa summarum: nykyisiä julkiselle sektorille räätälöityjä ja heikkolaatuisia softia ei voi menestyksekkäästi kaupallistaa ja julkinen sektori saa laaduttomia ohjelmistoja. Julkisen sektorin tulee haluta kehittää it-alaa myös oman ostamisensa kautta ja siksi ehdotan seuraavia toimenpiteitä

1. Luovutaan suomen kielen käyttövaatimuksesta ohjelmien toimittamisesta, kilpailutuksessa ja dokumentoinnissa. Suomi on hyvin harvinainen kieli, jolloin tämä vaatimus tehokkaasti estää kansainvälistä kilpailua markkinoillamme. Tällä ei ole mitään tekemistä ohjelmien käyttöliittymien kielen kanssa, johon nykyisellään tarvitaan suomen, ruotsin ja saamen lisäksi myös englantia, venäjää, viroa jne,. Julkisen sektorin tulee osata ostaa ohjelmistonsa englannin kielellä.

2. Edellytetään julkiselle toimitettaville järjestelmilta tarkempia laatukriteereitä. Näihin voisi esimerkiksi ainakin kuulua testiautomaation laaja (yli 75 %) kattavuus, alhaiset kompleksisuusluvut, vaaatimukset käytettävistä teknologioista, dokumentaatio, helpot ja verifioitavat käännös ja ajoprosessit, uusien versioiden jatkuva toimittaminen viikottain tai kuukausittain ilman käyttökatkoja ja joukko muita verfioitvia vaatimuksia käytettävyyden, suorityskyvyn, High availabilityn ja tietoturvan osalta.

3. Hankitaan kaikki ohjelmisto avoimen lähdekoodina ja kehittäjäyhteisön (community) kera. Tämä avaa molemminsuuntaiset ovet kilpailutukselle ja kaupallistamiselle, vähentää ylläpidon ja jatkokehityksen kustannuksia, parantaa mahdollisuuksia yhteenliittyvyyteen ja jatkokehitykseen, parantaa laatua sekä helpottaa ohjelmiston laadun varmistamista.

Julkinen sektori eroaa yksityisestä ohjelmistojen hankkijana myös tarpeidensa pitkäikäisyydessä eli julkiselle asetetut vaatimukset kansalaisten perushyvinvoinnista ovat olemassa pidempään kuin yritysten liiketoimintalinjojen tuoteideat. Samoin julkisella on paljon laajempi joukko käyttäjiä ja kiinnostuneita (työntekijät, kansalaiset, yritykset, muut virastot, yliopistot, kansalaisjärjestöt jne.), joilla on motivaatio tutustua ja osallistua yhteisten järjestelmien kehittämiseen. Julkisella sektorilla ei myöskään ole yritysten tavoin liikesalaisuuksia suojeltavina. Julkisen kannattaisikin avoimen lähdekoodin avulla ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti kansalaistensa ja yhteiskunnan potentiaalista.

Holhousyhteiskunta vai anarkia?

Kesätoimitukset ovat viime aikoina olleet vauhdissa ja innolla luoneet mielikuvaa Suomesta järjettömänä holhousyhteiskuntana, kuten esimerkiksi Stara. Vaikka tällaisen ”tissiwau” -roskajulkaisun kritisointi populismista ja faktojen puutteesta onkin tuskin vaivan arvoista niin pari pointtia aiheesta kuitenkin.

Jokaisella lailla on sekä hyviä ja huonoja vaikutuksia ja nämä pitäisi suhteuttaa. Myös aika muuttaa tilannetta. Eduskunta lakeja säätäessään tuottaa monia teknisiä arviointeja niiden vaikutuksista ja pyrkii toimimaan systemaattisen loogisesti. Arviointeja tulee osata käyttää tarkoituksenmukaisesti – ei niiden taakse raukkamaisesti piiloutuen, kuten esimerkiksi Anne Holmlund (kok.) yhdenvertaisen avioliittolain edessä.

Jos Suomen 1186 laista (ei sisällä asetuksia, säädöksiä tai direktiivejä) vain kymmenkunta aiheuttaa tällaisia ongelmia on tämä todella marginaalinen ongelma, ja voisi jopa väittää että lakeja kannattaisi säätää nykyistä enemmän ja niistä olisi varaa tehdä vieläkin tiukempia – ihmishenkien pelastamiseksi ja yhteisen hyvän tehostamiseksi. Trololololooo.

Hyvä ja tarpeellinen kritiikki jää usein puolitiehen ja syytetään jotain mystistä kasvotonta virkakoneistoa, jossa ”tehottomat virkamiehet” tai joku epämääräinen ”hallitus” tai ”eurobyrokraatit”puhdasta ilkeyttään hankaloittavat kansalaisten elämää. Kaikenlaiset tällaiset väittämät tulisi perustaa tarkemmin johonkin vahvistettuun tietoon, ei mielipiteisiin.

Järjestelmäkritiikki pitää viedä loppuun asti ja aloittaa aivan huipulta. Jos haluamme vapaamman yhteiskunnan pitää pohtia voimmeko lakkauttaa enemmän autoritäärisiä instituutioita, voimauttaa ja vapauttaa virkahenkilöitä toimimaan enemmän oman parhaan harkintansa mukaan ilman ja lisätä demokratiaa. Mehän emme sitten oikestaan tarvitse tasavallan presidenttejä, valtionkirkkoa tai virkamiesten virkavastuuta? Voisimme tehdä kansaäänestyksistä sitovia ja käyttää monia muita suoran demokratian keinoja yhteiselomme sujuvoittamiseksi. Ehkä myös eduskunnasta ja hallituksesta tulisi ajan myötä yhtä tarpeeton kuin presidentti-instituutiosta on jo nyt tullut?

Tunteet on meillä uskonnottomillakin

En liittynyt kirkkoon tälläkään viikolla. En liity ensi viikollakaan. Aika paljon saa tapahtua, jotta liittyisin Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon. Meitä piintyneitä mutta välinpitämättömiä uskonnottomia on paljon. Me olemme se hiljainen massa, jonka riveistä kuitenkin haluan kommentoida Annamari Sipilän kirjoitusta keskustelun aloituksen toivossa.

”Jopa ateisteja” <- hui kauheaa :)

”Ääripäät” <- kyllä, tuolla liiallisella yksinkertaistamisella voidaan aina oikeuttaa oma asema, kun "ääripäät" voidaan määritellä mihin vain ja itsensä näppärästi janalle siihen niiden keskellä. Kuvanluomisessa ääripäiden ja sisarkirkkojen suhteen on jopa hieman epämiellyttävää äärikuvien lietsomista.

Ja mitä ihmettä: ”Ero on heidän mielestään vahva yhteiskunnallinen kannanotto ja rationaalisesti ajattelevan ihmisen ainoa vaihtoehto.”? Onko kukaan kuullut yhtäkään tällaista kommenttia?

”On itsestään selvää, että modernissa länsimaisessa demokratiassa kaiken lainkäytön ja hallinnon pitää olla erillään uskonnosta.” Kyllä, miksi et vie ajatusta loppuun asti?

”…mutta se ei tarkoita, että hengellisyys ja uskonnollisuus katoaisivat mihinkään. Ne vain saavat uusia muotoja, väittää asiaa tutkinut kuuluisa brittiläinen uskontotieteilijä Linda Woodhead.” Kyllä ja ei, ihmisillä on tarve johonkin ”suurempaan”, mutta se voidaan uskonnon lisäksi tyydyttää myös muilla keinoin. Tai kokonaan uudenlaisilla uskonnoilla.

Ja kuka nyt urkuja, Bachia, kulttuurin- ja historian opetusta on poistamassa? Ei uskonnottomien yhdenvertaisuus valtion ja kuntien edessä sitä tarkoita, päinvastoin, esimerkiksi yhteiset kulttuuritunnit nykyisen ylimitoitetun uskonnonopetuksen sijaan tukisivat tätä kulttuurin säilyttämisen tavoitetta paremmin.

Kirjoituksen esittämä mustavalkoisuus on valitettavan yleistä tapakristittyjen enemmistön riveissä. Usein tuntuu, että tiedän jopa heitä itseään enemmän uskonnosta, mutta vastavuoroisesti vapariuden ja ateismin käsitettä on vaikea ymmärtää. Joskus olisi kiva jos voisitte katsella maailmaa ja tätä suomeakin vähemmistön silmin.

Voi meitä suomalaisia, jos räsäseroporno on ainoa tapa saada chauvinistisia luterilaisia tai kirkkoa itseään keskustelemaan erilaisia vakaumuksia omaavien yhdenvertaisesta kohtelusta julkishallinnon edessä. Mutta kun keskustelua ei edes synny, vaan kyse on aina ”hyökkäyksestä” ja ”puolustelusta”.

Haluan uudenlaisen kirkon ja uskonnon, samaten kuin uudenlaisen suhteen valtion, kuntien ja uskontojen välillä. Onnekseni monet tuntemani ja tietämän piispat, papit ja riviluterilaiset edustavat juuri sitä kirkkoa, minkä haluaisin tulevan pinnalle.

Onko se liikaa pyydetty, että kaikki tulisivat kohdelluksi yhdenvertaisesti? Se kun ei olisi pois keneltäkään, ja veisi paljon turhaa tuulta pois Räsäsen puheista ja vapareiden erokampanjoista. Loppuisi tämä todella ikävä tunteiden pahoittaminen puolin ja toisin ja kolmansin ja voisimme paremmin kunnioittaa ja ymmärtää erilaisia vakaumuksia.